Täydessä kukassa olevaa tulimarjaa (Pyracantha coccinea) kuvattuna perjantaina 29.6.2012 Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.
Tämän kertainen kasviesittelylaji tulimarja (Pyracantha coccinea) on nimensä veroisesti tunnetuin sen kirkkaan värisistä marjoistaan, mutta päätin poikkeuksellisesti ottaa lajin esille nyt sen kukinnan takia, joka ei sekään ole mitenkään vaisua. Samalla tulee hyvin esille pensaan yllättävän hyvät toipumisedellytykset talvituhoistaan, kuten tuo kuva ankaran viime talven jälkeen nyt osoittaa.
Tulimarja on piikkinen pensas - pieni puu, joka kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Euroopassa ja Länsi-Aasiassa. Se on ollut runsaasti käytetty koristepensas (tai itseasiassa Suomea lämpimämmissä maissa siis myös pieni koristepuu) vuosisatojen ajan laajasti Euroopassa ja parisen sataa vuotta Pohjois-Amerikassa. Suomessa laji on arka, mutta sen viljely on suhteellisen menestyksellistä ainakin menestymisvyöhykkeellä I ja sen kokeileminen voi onnistua lumen alla talvehtivana matalana pensaana myös vähän pohjoisempana.
Laji on ainavihanta eli sen lehdet säilyvät pensaassa vähintään kaksi kasvukautta eli 2 vuotta uusien lehtien puhjetessa joka kevät edellisvuoden lehtien sekaan tai "päälle". Vanhimmat lehdet varisevat vähitellen melko huomaamattomasti eli "ruskattomasti". Lehdet ovat hieman kuin pieniä tuhkapensaan lehtiä eli ne ovat tummanvihreitä ja hyvin kiiltäviä. Ne puhkeavat vaaleanvihreinä toukokuun alusta alkaen saavuttaen täysikoon ja -vihreyden kukintaan mennessä.
Suomen olosuhteissa lajin lehdet ovat herkkiä vaurioitumaan kovissa talvipakkasissa ja monesti keväällä ennen uutta kasvua ne ovatkin vähintään osaksi kuolleita ruskeiden eri sävyissä. Sitä voi toki pitää kuin hienona "ruskana", missä ruskeat sävyt voivat olla upeasti pronssisia - kuparisia maalis-huhtikuussa. Uusi vaaleanvihreä lehdistö kuitenkin korvaa vaurioituneet lehdet kesäkuuhun mennessä yllättävän helposti ilman vakavia oksavaurioita.
Tulimarjan valkoinen kukinta on siis parin viikon ajan kesä-heinäkuun vaihteen tienoilla (Eli tällä kertaa suunnilleen tavanomaiseen aikaan kasvukauden etenemisen poikettua viime aikoina vain minimaalisesti normaalista aikataulusta) ja heimonsa Ruusukasvit (Rosaceae) edustajana ko. kukat ovat tyypillisen muotoisia eli ne muistuttavat mm. pihlajien (Sorbus sp.) kukkia. Kuten kuvasta nähdään, niin jopa ankaran talven jälkeen lajin kukinta voi mahdollistua hyvin runsaana, mutta näin etenkin lumen alla suojassa olleissa oksissa.
Samaan aikaan tulimarjan kukinnan kanssa kukkivat puisto- ja puutarhalajeista mm. varhaisimmat jasmikkeet, kuten pihajasmike (Philadelphus coronarius) ja monet pionit (Paeonia sp.). Tulimarjakukinta osuu myös lupiinien (Lupinus sp.) kukinnan hiipumisen ja maitohorsman (Epilobium angustifolium) kukinnan alkamisen - voimistumisen väliseen aikaan. Myös edellisviikon esittelylajini (Viikon 25 kasvivalokuva: Korallikeijunkukka (Heuchera sanguinea)) osuu osittain kukinnaltaan tämän kanssa päällekkäin.
Runsaasta kukinnasta syntyy myös runsas ja siten erityisen näyttävä marjasato, joka onnistuu valmistumaan joka syksy myös Etelä-Suomen olosuhteissa. Marjaraakileet pysyvät vaaleanvihreinä vielä elokuuhun ja oikeastaan vasta syyskuussa alkaa niiden varsinainen haalean oranssin kautta tulipunaiseksi-punaoranssiksi kypsyminen. Lopullisen punaisuutensa marjat saavuttavat vasta lokakuuksi kasvukauden aivan lopussa.
Tämä marjasato on tunnettu siitä, että se säilyy erittäin pitkälle talveen moitteettomana ja on siten erinomainen koriste-elementti esim. Joulun ajaksi. Myös Etelä-Suomen olosuhteissa marjasato voi säilyä yli vuodenvaihteen kirkasvärisenä ja jos alkutalvi sattuu olemaan leuto, niin silloin pääasiassa täysvihreinä yhä säilyvien lehtiensä kanssa se on hämmästyttävää estetiikkaa joulu-tammikuun aikaan lumipeitteellä tai ilman.
Tulimarjan käyttöä rajoittaa siis sen arkuus, mutta lajia voi viljellä yksittäispensaana tai mieluummin moniyksilöisenä ryhmänä itsenäisesti tai muiden pensaiden kanssa lähes kaikenlaisilla suojaisilla paikoilla eteläisimmässä Suomessa sekä yksityisen että julkisen ulkotilan puitteissa marjasadon ja kukinnan ollessa oleellinen katseenvangitsijaominaisuus. Paras menestyminen saavutetaan aurinkoisen lämpimillä paikoilla, joissa on toisaalta mahdollisuus lumipeitteen suojaan. Mm. eteläseinustat ja -muurit ovat luontevia sellaisia paikkoja. Ne paikat ovat toisaalta alkukeväällä paahteisia, jolloin tulimarjankin ainavihannat lehdet kohtaavat havukasveille tyypillistä vielä routaisen maan kevätpaahdeongelmaa, jolloin talvivauriot voivat pahentua.
Kuten jo vihjattua, niin jopa täysin lehdiltään kuolleista oksistakin versoo uutta kasvua erinomaisesti, ellei koko oksa ole kuollut, mitä ainakin lumelta suojaamattomat pensaan osat kohtaavat jonkin verran ankarien talvien takia myös etelärannikolla. Näiden talvivauriomahdollisuuksien takia tulimarja jääkin täällä yleensä alle 2m korkeaksi ja siten se sijoittuu kokonsa puolesta suunnilleen samaan kastiin kuin matalat tuhkapensaat (Cotoneaster sp.) tai pensasangervot (Spiraea sp.). Sellaisena tulimarjaa voikin täällä rakenteellisesti ja muotonsa puolesta käsitellä vihersuunnittelussa lukuun ottamatta sitä hoidollista seikkaa, että tulimarjaa ei ole syytä "nuorentaa" alasleikkaamalla eli vain kuolleita oksia poistetaan uuden kasvun ne paljastaessa alkukesään mennessä.
Tulimarjaa voidaan kuitenkin ottaa sommittelupariksi muiden pensaiden kanssa sen kasvatuksen haasteellisuudesta huolimatta >> Kirkkaat marjansa ovat hieno pari esim. lumimarjojen (Symphoricarpos sp.) kanssa. Lisäksi pensaan tummat ja kiiltävät lehdet kontrastoivat erinomaisesti varhaisten kirkkaiden ruskasävyjen kanssa. Kukintansa sopii kontrastiksi mm. edellä vihjattuun tapaan matalien samaan aikaan kukkivien perennojen kanssa tai matalakasvuisten havupensaiden kera.
No comments:
Post a Comment