Aatonaaton tilannevuodatus ja vuosiyhteenveto omasta elämästäni -- vuosi 2024 oli elämäni todennäköisesti huonoin ja vaikein: sosiaaliset ongelmat ja ahdistukset, lähiomaisten sairaudet ja kuolemat sekä arkeni ja taloustilanteeni huonous kasaantuivat yhä pahemmiksi

Vuosi lähenee loppuaan ja olen saanut edelleen vain vähän aikaiseksi yhteiskunnallis-poliittisten kirjoitusten suhteen tänne blogiinkin.

Nyt vielä juuri ennen jouluaattoa päätin kuitenkin tehdä ensimmäisen osan vuosiyhteenvetoa, ja tässä ensimmäisessä osassa keskityn tilittämään omia tuntemuksiani ja kokemuksiani tämän kuluneen vuoden ajalta omassa elämässäni, jossa kuluneesta vuodesta muodostui varmaankin elämäni huonoin ja vaikein, ja sen aiheuttaman epävarmuuden ja huonojen fiilisten saattelemana joudun odottamaan tulevastakin vuodesta 2025 hyvin vähän "hyvää" -- no, ei kuitenkaan totaalisesti pahaa...

Tämä kulunut vuosi on ollut niin vaikea ja huono monella tavalla itselleni(kin), että someaktiivisuuteni on ollut suurelta osin siksi hyvin vähäistä eikä tämä loppuvuosikaan ole tuonut siihen kovin paljoa parannusta, vaikka aikomus oli olla kesän jälkeen aktiivisempi -- tässä vuodatuksessa avaan siis jälleen tämän vaikeus- ja ongelmavyyhdin luonnetta ja sisältöä, ja kenties ennen näkemättömän avoimestikin: siinä yksi seikka lienee kirjoittamalla itselleni terapian tapainen tilitys.

Toisessa vuoden 2024 yhteenveto-osassa (julkaisu todennäköisesti ns. välipäivinä tai juuri ennen vuodenvaihdetta) keskityn sitten selvemmin politiikan, yhteiskunnan ja niiden parissa myös psyykkis-henkis-sosiaalisiin aspekteihin...

Tämä vuosi alkoi elämässäni heti isolla kriisillä, koska äitini terveys oli heikentynyt pahasti edeltäneen eli viime vuoden joulukuun ajoilta lähtien pahan flunssan jälkitilanteena, ja minun piti alkaa järjestämään hänelle sopivaa hoitoa ja apua heti tammikuun aikana -- tämä vei jo heti vuoden alkuun minulta voimia ja haluja olla somessa aktiivinen, kun olin niin huolissanikin hänestä; pahimmillaan viime tammikuussa äitini ei enää juurikaan halunnut nousta sängystään ylös eikä ruokahalua ollut lähes ollenkaan.

Onneksi sain asiat järjestymään viimeistään tuolloin ja äitini on ollut sittemmin viime talvesta saakka koko ajan "Oma Hämeen" kotihoidon ja terveystarkkailun piirissä, ja jossa minun roolikseni tuli käytännössä maaliskuun alusta alkaen ns. virallinen omaishoitaja hänelle.

Sittemmin viime talvena myös hänen lääkityksiin tehtyjen muutosten myötä hänen vointinsa ja pirteystasonsa on siksikin onneksi kohentunut pikkuhiljaa, ja tällä erää hän on pysynyt suhteellisen kohtalaisessa kunnossa vakaasti syksyn ja tämän alkutalven mittaan.

Mutta! -- kaiken pohjalla hänellä on ollut jo muutamia vuosia etenemässä muistisairaus, joka oli siis myös yksi osasyy hänen viime talven aikaiseen terveyskriisiin. Nyttemmin tutkimusten perusteella on selvinnyt hänen diagnoosiksi Alzheimerin tauti.

Niinpä onkin jatkossa selvää se, että hänen tästä viimeaikaisesta kohtalaisesta kunnostaan huolimatta on odotettavissa (lähi)tulevaisuudessa joka tapauksessa hänen kuntonsa asteittaista heikentymistä uudelleen ja edelleen Alzheimerin taudin edetessä -- etenemisen nopeus ja vakavuus on tietenkin vielä mysteeri...

Itselleni hänen omaishoitajanaan tämä tarkoittaa jossakin vaiheessa yhä uusia haasteita, vaikeuksia ja muutoksia käytännön arjessa, mutta toistaiseksi arvioin alkavan vuoden 2025 menevän hänen kanssaan vielä melko samalla tavalla kuin tämän vuoden loppupuoli on nyt viime kuukausina mennyt...

Roolini äitini omaishoitajana on kuitenkin mietityttävä ja huolestuttava asiakokonaisuus itselleni monella tavalla, joten tämänkin vuoden aikana olen jo joutunut miettimään ja tunnustelemaan oman elämäni tulevaisuutta hyvin hankalasti, koska tämä omaishoitajana oleminen on kuitenkin sen verran sitovaa ja henkisestikin raskasta, jolloin oman elämäni hallinta ja muuttaminen on tietyllä tavalla hyvin rajoitettua.

Tietysti olisin voinut laittaa äitini hoivakotiin jo viime keväänä suurimmaksi osaksi ajasta, ja saada siten omaan elämääni hallintaa takaisin, mutta en hennonut sitä tehdä, ja onhan tässä omaishoitajan roolissani myös oma ns. kultareunuksensa: toimintaani auttaa tuo "Oma Häme" -hyvinvointialueen kotihoitosysteemi, jolloin saan tehtyä omaakin elämääni edes osaksi ainakin sen vuodenkierron valokuvausprojektini suhteen.

Tämä äitini tilanne ja siihen sidottu oma elämäni on itselleni silti yhä vaikeampi asia tulevaisuudessa hänen muistisairautensa edetessä vääjäämättä, koska joudun sitten joskus lopulta miettimään ja ratkaisemaan senkin, että olisiko jossain vaiheessa pakko valita myös tuo äitini hoivakotiin sijoittaminen, vaikkei hän ehdottomasti sitä tällä hetkellä halua...  

Koska omassa elämässäni on ollut vaikeuksia ja haasteita muutenkin jo monta vuotta, niin siinäkin piilee lisäongelmia itselleni tämän omaishoitajana olemisen päälle ja edelleen tulevaisuuteen -- en mm. ole onnistunut luomaan itselleni ns. "virallista uraa" (arki on jatkuvaa epävarmuutta ja köyhyyttä), en ole onnistunut luomaan itselleni parisuhdetta (sosiaalinen elämäni on kapeaa ja erakoitunutta) ja muutenkin on ollut vaikeaa, koska myös taloustilanne on ollut esim. juuri tänä vuonna hyvin heikko ja vaikea sekä itselläni että äidilläni.

Taloustilanteen vaikeuksien kasaantumisessa on ollut isona osasyynä itse asiassa se, että tuo "Oma Häme" -hyvinvointialueen kotihoidon järjestäminen on erittäin kallista, vaikka olen suurimman osan aikaa itse omaishoitajana paikalla äitini luona: esim. keskimäärin n. 2-3 päivänä viikossa järjestetty "Oma Häme" -hyvinvointialueen kotihoito maksaa kuukausittain jopa n. 300 euroa ja välillä selvästi enemmänkin riippuen heidän määrittelemistään "oma vastuu" -vuorokausista jne. -- taloustilanteemme ei sitä enää kestä, ja olemmekin anomassa maksujen kohtuullistamista...

Tämäkin kertoo juuri sen, miten tässä yhteiskunnassa terveydenhuoltojärjestelmänkin muutokset ovat alkaneet olemaan vähävaraisille iso ongelma globalismin intressien tultua voimaan yhä enemmän!...

Omassa elämässäni olevat sosiaaliset vaikeudet ja sisällöt ovat siis edelleen mm. juuri tässä omaishoitajan roolissani sellaisessa tilassa, ettei niihin pysty osaltaan sen takia tekemään kunnollisia käytännön muutoksia / parannuksia, koska joudun olemaan sidottuna tähän nykytilanteeseeni...

Tämä toki ahdistaa ja mietityttää minua välillä paljonkin, ja mielessäni kummittelevatkin usein sellaiset tulevaisuuden visiot, missä joutuisin olemaan koko loppuelämäni yksin, ja esim. äitini nykytilannetta siihen heijastamalla mietin, josko ehkä itsekin joskus vanhana joutuisin vaikkapa juuri Alzheimerin taudin kouriin, ja lopulta joutuisin kitumaan kuoliaaksi yksin kotikolossani ilman mitään apua, ja kun ehkä yhteiskunta voisi olla jo siinä vaiheessa parinkymmenen vuoden kuluttua hajonnut ääridystopiaksi tämän nykymenon perusteella -- olen jo sitä(kin) ennalta kuvitellessani miettinyt, josko siinä vaiheessa viimein joutuisin jopa vakavasti miettimään itsemurhaa...

Eikä tuo äitini tilanne ole ollut ainoa sukulaisuusasioissa tänä vuonna sattunut ikävä asia: nimittäin jo neljän viime vuoden aikana oli ollut selvää se, että äitini sisko oli keuhkosyöpää sairastavana elämässä elämänsä viimeisiä aikoja, ja viimein viime lokakuussa hänen voimansa loppuivat ja hän menehtyi -- hänen siunaustilaisuutensa oli marraskuun lopussa.

Tämäkin menetys on tietenkin vaikuttanut myös minuun, koska olihan hän sen verran merkittävä ihminen elämässäni (mietin, josko tekisin jonkinlaista muistokirjoitusta hänestä vielä joskus...) -- valitettavasti koronahysteria osaltaan ja hänen keuhkosyöpätilanteensa aiheuttivat hänen viimeisiksi vuosikseen sen, että etäännyimme käytännössä emmekä juuri tavanneet enää, ja samaan tilanteeseen myös päätyen parin-kolmen viime vuoden aikana aloin myös olemaan jo kiinni äitini hoitamisessa, eli myös jo ennen tuota äitini viime talven kriisin eskaloitumista. 

Lisäksi on ollut tavallaan traagista nähdä tämän koko tilanteen luonne äitini kautta myös siten, kun hän ei ollut muistanut enää ko. edesmennyttä siskoaan kunnolla pariin viime vuoteen, eikä hän siksi tajua enää kunnolla, että siskonsa tuolla tavalla kuoli -- eikä äitini tietenkään enää päässyt käytännössäkään osallistumaan tuohon siunaustilaisuuteenkaan.

Itselleni tämäkin moinen tilanne on ollut tänä vuonna aihe surun lisäksi myös elämän rajallisuuden ja kohtuuttomuuden kohtaamiseen myös itsessäni, joka on aiheuttanut minulle osaltaan edelleen jopa koko elämää kohtaan pettymyksen, masennuksen ja riittämättömyyden tunteita -- siksi tämäkin on vaikuttanut someaktiivisuuteeni heikentävästi...

Nykytilanteessani on joka tapauksessa oman elämäni suhteen suurimman osan aikaa myös mahdotonta kuvitella sellaistakin tilannetta, jossa esim. pystyisin löytämään kunnollisen parisuhteen, tai edes "osa-aikasuhdetta" vaillinaiseen ja epämääräiseen tyytymisenä -- miten voi melkein koko aikuiselämänsä yksin ilman parisuhdetta eläneenä enää löytää mitään sopivaa / kunnollista, kun nyky-yhteiskunnassa samalla lähes koko deittailukulttuurikin on niin raadollistunutta, narsististunutta, pinnallistunutta, yhä monimutkaisemmin vaativaa, ja kun oma tilanne vaatii mitä ilmeisimmin erikoisratkaisuja, jos suhde mielisi olla sopiva omaltakin kannaltani katsottuna?? ... Täysin hullua ja toivotonta! 

Joka tapauksessa INJF-persoonatyyppinä olen erittäin vaikea ja vaativa ihminen sosio-pyykkisestikin, ja koska omansalainen traumahistoria on myös minullakin, niin mm. osa minun persoonasta on siksi vääristynyt ja jäänyt kehityksessä jotenkin epämääräisesti parikymppisen ikäisen tasolle eikä pääse sieltä pois -- ilmeisesti tällä persoonatyypillä tietyt sosiaaliset-psyyken ongelmat voivat olla erityispikantteja, vaikka ne muutoin olisivat ns. mietojakin...

Samalla toisaalta jotkut muut osat persoonastani ovat kehittyneet päin vastoin etukenossa hyvää kohti muuhun kokonaisuuteen nähden, ja siinä tavallaan em. nähden kompensaatiopyrkimyksenä, ja siitä on tavallaan muodostunut mm. yhteiskunnan odotuksiin ja vaatimuksiin nähden epäkeskoinen ja sovittamaton kokonaispersoonallisuus itselleni, joka on sekasikiöisesti kunnianhimois-negatiivis-hedelmällis-rikkonaisesti vuoroin lannistuva ja toimintadraivivauhdikas...

Kuten olette nähneet mm. täällä somessa (blogissani), niin tuollaisesta osaltaan merkkinä olen yhtäältä erittäin pessimistinen ja suorasukaisen kriittinen, mutta toisaalta tietyissä asioissa myös positiivisella tavalla erittäin perehtynyt ja niiden parissa ajattelussani erittäin pitkälle kehittynyt.

Tästä päästäänkin osaltaan yhteiskunnallispoliittisiin aiheisiin liittyen sellaiseen aspektiin tämän kuluneen vuoden elämässäni, jossa juurikin somen aktivismissa jouduin tänä kuluvana vuonna kohtaamaan merkittäviä sosiaalisiakin ongelmia aloitettuani yhä suorasukaisemman kritiikkini etenkin kemikaalivanauskomuksia ja laajemmin sään- ja ilmastonmuokkaususkomuksia vastaan, mitä havaitsin ns. kanssa-aktivistien parissa.

Itse aiheeseen nyt sen kummemmin pureutumatta sellaisesta roolistani sukeutui kontolleni aikaisempaa enemmän sosiaalisia ongelmia, kun olen ollut sen takia somessa aikaisempaa hyljeksitympi ja samalla siksi tapahtui sekä itseni että muiden tahoilta tämän vuoden aikana ennätysmäärä Fb-kavereistani poistamisia.

Tämänlainen dilemma on ollut myös laajemmin kollektiivisella tasolla paljon mietityttävä asia, kun ko. kritiikkini pointti on osaltaan kohdistunut moisessa tilanteessa siihen, miten kemikaalivana- ja laajemmin sään- ja ilmastonmuokkaususkomuksissa pesii haitallista älyllistä laiskuutta, suhteellisuuden tajuttomuutta sekä jopa tavallaan "lekkeripeliksi" laittamista ja ihan suoranaista valehtelua haitaksi julkiseen keskusteluun ja yhteisöjen maailmankatsomuksiin...

Tämä koskee tietysti jopa pikantimminkin ns. "litteä maa" -kulttia, vaikka osaksi eri ihmiset ovat niiden uskomusten vallassa em. uskomuksiin verrattuna, ja vaikka tämä aihepiiri on ollut itselleni vähemmän tärkeä kritisoitava (vaikka siis selvempääkin kritiikkiä sitä kohtaan pitää tehdä).

Tällainenkin kollektiivisen sosiaalisen kentän ja omien roolieni muodostama dilemmavyyhti ja vastakkainasettelujakin siksi luonut tilanne on ollut joka tapauksessa tänä kuluneena vuonna entistäkin korostuneempi asia, ja siksi sekin on luonut itselleni yhä lisää harmeja, pettymyksiä ja vaikeuksia; jopa siksi myös vaikeuksia nähdä parempaa tulevaisuutta osaltaan...

Olen joutunut pettymään mm. tuonkin takia siihen, miten sosiaalisen elämäni parantamisen sijaan onkin tapahtunut sen taantumista -- koska aikoinaan 5-15 vuotta sitten odotin juurikin tältä ns. "uudelta aktivismilta" myös sosiaaliseen elämääni lisää parempaa sisältöä, niin tämä kulunut vuosi on tuntunut siinä mielessä jopa dramaattiselta epäonnistumiselta.

Itse asiassa tässä katsannossa ja koko aktivistikauteni puitteissa olen joutunut pettymään sosiaalisesti jopa kahteen kertaan eri vaiheissa, kun ensin 10-15 vuotta sitten jouduin menettämään monia sellaisia sosiaalisia yhteyksiä (tai taantumaan niistä rakenteista poispäin), joiden piirien sisältöä voidaan nykyään kuvailla termillä "woke".

Kyllä, minulla oli ennen aktivistikauteni alkua (ennen vuotta 2008) kaveripiirissäni paljon ns. "woke"-piiriläisiä (mm. ilmastoalarmismiin, monikulttuurisuuteen yms. "valevasemmistolaiseen" sisältöön uskovia), mutta ns. heräämiseni ja aktivismini sen parissa tuotti minulle heihin nähden pian toisenlaista maailmankuvaa, jolloin juopa oli vääjäämättä muodostuva heistä monien ja minun väliini viimeistään vuoteen 2015 mennessä.

Valitettavasti nyt viimeisten 5 vuoden aikana ja siis erityisesti tänä kuluneena vuonna eskaloituneena samanlainen sosiaalinen juopa on ollut muodostumassa tämän "uuden aktivismin" (sisältäen kaikenlaista salaliittoteorioista globalismin ja "valevasemmistolaisuuden" kyseenalaistamiseen yms.) itsensä parissa minun ja noiden kemikaalivanauskomuksia ja laajemmin sään- ja ilmastonmuokkaususkomuksia vaalivien väleille.

Tämä tilanne on ollut siis jo toistamiseen muodostumassa oleva sosiaalinen dilemma itselleni, joka osaltaan siksi tuntuu jopa pahemmaltakin pettymykseltä kuin tuo ensin mainittu paha vaihe -- ja pahemmalta se tuntuu myös siksi, kun odotin tältä uuden aktivismin piiriltä älyllisesti paljon jo yli 10 vuotta sitten ja koska luulin löytäneeni siinä viimeinkin vertaistani sosiaalista seuraa eli ns. "omaa laumaa", ja elämääni paljon kaivattua muutosta parempaan siksikin.

Mutta tällä hetkellä en tiedä, miten tähän nykydilemmaan(kaan) suhtautuisin lopulta ja miten sen saisi loppumaan / muuttumaan paremmaksi: yhtäältä olen halukas olemaan vielä optimistinen mm. somessa tätä ns. nykypiiriäni kohtaan, mutta toisaalta olen näiden kaikkien muidenkin asioiden takia niin väsynyt enkä jaksaisi kiinnittää enää huomiota tähänkään piiriin, saati siinä oleviin ko. ja muihin ongelmiin...

Ja miten edes suhteuttaa hedelmällisesti tuota tilannetta siihen, miten en tietenkään tingi itselläni sellaisista saavuttamistani perehtyneisyyden asteista, joissa pätee tietty varmuus ja vankka suhteellisuuden taju?? -- koska haluan edelleen kehittyä älyllisesti joka tapauksessa, niin se tulee olemaan ikuinen juopa minun ja sellaisten ihmisten välillä, jotka eivät jaa riittävän samanlaista totuuteen pyrkimisen asennetta ja kykyä kuin on itselläni...

Esim. edellä mainittuihin muihin sosiaalisiin seikkoihin myös liittyen minun on mahdotonta kuvitella itseäni parisuhteeseen sellaisen naisen kanssa, joka on juuri vahvasti kemikaalivanauskomuksia ja laajemmin sään- ja ilmastonmuokkaususkomuksia vaaliva -- enhän voi olla edes henkisessä yhteydessä kunnolla sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää itselleni erittäin tärkeää älyllistä ja tiedollista sisältöä hänen kontollaan "valheena" tai "vääränä tietoisuutena"... 

Oma ongelmakokonaisuutensa on ollut tietenkin koko yhteiskunnallispoliittinen tilanne, joka on tämän vuoden aikana eskaloitunut monella tavalla entistäkin pahemmaksi koko maailmassa -- toki toisaalta osaksi on ollut nähtävissä myös positiivisia ja lupaavia muutoksia myös, josta osaltaan on ollut merkkinä Donald Trumpin vaalivoitto Yhdysvalloissa viime kuussa, vaikka mitään varmaa siitäkään ei voida sanoa tällä hetkelläkään vielä...

Mutta nuo yhteiskunnallispoliittiset asiat vuosiyhteenvetona ajattelin siis ottaa käsittelyyn omassa toisessa kirjoituksessa myöhemmin, joten taidankin nyt päättää tämän vuodatukseni tähän, ja alan valmistautumaan Joulun aikaan rauhoittumalla sekä tekemällä seuraavaksi tänne blogiini (julkaisut tuttuun tapaan kahtena osana aaton aikana) tämän Joulun kertaiset valokuvalliset joulu(valo)tervehdykseni: siinä vuosittaisessa blogisarjassa onkin vuorossa jo 19. kerta! -- Sitä sarjaa on ollut aina ilo tehdä; ehkä siitä on iloa sekä itselleni että teille muillekin tässä ankeassa kokonaistilanteessa myös tällä kertaa...

Kaija Irmeli Olin-Arvolan kuolema Joulupäivänä 2019 - hänen merkityksestään yhteiskunta-aktivismille ja omalle elämälleni

Eilen Joulupäivän aamuna monen muun lisäksi minunkin juhlamieltä järkyttämään hyökkäsi tieto Kaija Irmeli Olin-Arvolan (huom.: tätä Wikipedia-artikkelia ei ole vielä päivitetty tällä kuolematiedolla tätä kirjoittaessani...) sen aamuisesta kuolemastaan, kun hänen miehensä Kari Arvola ilmoitti siitä Facebookissa. 

Kaija Irmeli oli tunnettu pontevana ja periksiantamattomana yhteiskunta-aktivistina, runoilijana, kirjailijana ja toimittajana, jolle vähäosaisten puolustaminen ja taistelu muutoinkin paremman yhteiskunnan puolesta oli elämänsä merkittävimpiä kantavia teemoja ja toimintamuotoja useiden vuosikymmenien ajan.

Hän osasi myös hyödyntää tänä someaikakautena erinomaisesti mm. Facebook-alustaa ja vaihtoehtomedioita (Vastavalkea) aktivisminsa pohjana ja yleensäkin ajatuksiensa jakamisessa meitä kaikkia valistamaan - tässä on Kaijan kirjoituksia Vastavalkean arkistossa.

Hän oli aivan viimeiseen saakka hämmästyttävän ja yli-inhimillisenkin uuttera kirjoittajana ja toimittajana hänen elämänsä omista vaikeuksistaan ja tragedioistaan huolimatta. Tätä kuvaa esim. se, miten ilmeisesti jopa vielä viimeisen tunnin aikana ennen kuolemansa hetkeä hän päivitti ahkerasti Facebook-sivulleen juttuja!

Minulle Kaija Irmeli Olin-Arvola muodostui täällä somessa (etenkin siis Facebookissa) itse asiassa tärkeimmäksi sellaiseksi ihmiseksi, jota en edes ehtinyt koskaan kasvotusten tapaamaan - monta kertaa viime vuosina minulla oli mielessäni se, miten hienoa olisi tavata hänet reaalielämässäkin, mutta nyt sille ei voi enää mitään.

Uskon, että hän olisi ollut kasvotustenkin tavattaessa kauniin ystävällinen, huippuälykäs keskustelukumppani ja kannustava asenteeltaan.

Kaija Irmeli olikin varmasti erityinen ihminen monelle muullekin somessa ja tietenkin myös reaalielämässäkin, kun hän mm. oli niin kiinnostunut kanssaihmisten ajatuksista ja näkemyksistä, ja hänen omilla ajatuksillaan oli tietoisuutta laajentavaa voimaa.

Minua joka kerta hämmästytti se, miten hän niin aktiivisesti promotoi minunkin ajatuksiani ja tuntemuksiani FB- ym. tekstejäni niin uutterasti jakamalla, tykkäämällä ja kommentoimalla. Hänestä tulikin minulle hyvin tärkeä ystävä ja tuki somessa (Facebookissa).

Olen Kaija Irmeli Olin-Arvolalle aina erittäin kiitollinen tällaisesta asenteestaan ja ystävällisyydestään minua kohtaan, ja tulen pitämään hänen muistoaan sydämessäni oman elämäni loppuun saakka kallisarvoisesti.

Lohdullisesti voin sanoa, miten hän tulee onneksi inspiroimaan em. kaltaisen persoonansa ansiosta kanssaihmisiään myös tuonpuoleisesta käsin pitkälle tulevaisuuteenkin, ja tämän yritän pitää itsekin mielessäni vaikeina aikoina niin yhteiskunnallisessa katsannossa kuin oman elämäni puitteissa.

Lisäksi nyt tiedän ketä pitää esikuvana siitä, miten viedään taistelu paremman yhteiskunnan puolesta viimeiseen hengenvetoon saakka! - On myös hyvin erikoista se, miten hänellä oli jo eläessäänkin minulle niin merkittävä ja vahva vaikutus, vaikken häntä siis henkilökohtaisesti päässyt tapaamaan.

Tämä siis tuli nyt mieleeni eilisen surullisen päivän positiivisena lopputulemana Kaija Irmeli Olin-Arvolan kuolemassa, mutta täytyy toki todeta, että onhan monia muitakin hienoja esimerkkejä vastaavista ihmisistä omilla tavoillaan olemassa niin FB-kavereissani kuin yleisemmin Suomessa ja maailmalla.

Arki maailmanparantajana ja ihmisenä kasvamisessa jatkuu tästä tietenkin eteen päin yhtä voimakasta ja merkittävää kokemusta rikkaampana!

Analyysiä elämästäni aktivistina, koulukiusattuna, itsenäisenä ajattelijana ja kuoleman portilta selviytyjänä - Ihmisenä kehittymisen sosiologiaa ja psykologiaa...

Tämä Tiina Keskisen pohdinta koulukiusaamisesta nyky-Suomessa kirvoitti minut nyt kirjoittamaan erittäin pikantisti henkilökohtaisen ja avoimen tilityksen elämästäni, missä peilaan sen eri aspekteja mm. aktivismiin ja omaan rooliini siinä. 

Samalla se on varmasti hyvin mielenkiintoinen analyysi ihan yleiselläkin tasolla etenkin sosiologiasta ja psykologiasta kiinnostuneille. >>

--- Kiusaaminen on todella taitavaa – Fiksut oppilaat osaavat kohdella epätoivottua henkilöä niin ikävästi ja julmasti, että opettaja ei huomaa.

Lainaus: "Katselen esimerkillisiä, iloisia, pärjääviä luokkakavereita hieman uusin silmin. Miten he ovat niin ovelia ja julmia? Miten hirveät traumat he jättävät luokkakaverin sieluun? Kokeeko hän loppuelämänsä ulkopuolisuutta? Aiheuttaako ulkopuolelle jättäminen ikuisen epävarmuuden tuleviin ihmissuhteisiin?".


Sitten se avoin pohdintani, jonka julkaisin jo aikaisemmin FB-seinälläni >>

Oi voi, muistuu tuostakin niin mieleeni omat kiusatuksi joutumisen kokemukseni yläasteella ja lukiossa, ja miten se on vaikuttanut omaan elämääni koko aikuisikäni.

Tämä on ollut oman elämäni yksi iso dilemma ja tragedia; ymmärrän kyllä selvästi nyt sen, miten voimakas ulkopuolisuus ja epävarmuus ihmissuhteissani ja koko ihmiskokemuksessani on ollut yksi seuraus noista ajoista.

Tosin muistan olleeni jo ennen kiusaamiskokemuksianikin jo sellainen ihminen lapsena, joka tykkäsi paljon olla omissa oloissaan ja puuhata vain omien kiinnostuksen kohteiden parissa - Kiusatuksi joutuminen sitten vain vahvisti sitä elämäntapaa lisää.

Sosiaalisena olentona ihminen on kuitenkin sellainen, ettei minullekaan tämä olotila voi olla sosiaalisesti ja psyykkisesti optimaalinen, ja parantumista olisikin tehtävä - monesti vain tuntuu siltä, että on tyytyminen siihen mitä on "saanut" ja sillä mennään koko loppuelämä...

Eli tavallaan "rangaistus" tässä elämässä on vain kärsittävä "kuin mies", jos kyseessä on "edellisessä elämässä tehtyjen syntien" sovittaminen tässä elämässä - näin "Teal Swan"-tyylistä tai vastaavaa esoteriaa lainatakseni...

Tai positiivisemmin ilmastuna kääntäen: on pyrittävä ottamaan tämänlaisesta sosiaalisesti kapeasta ja ongelmallisesta elämästä se oppi, mitä vain sellainen voi tarjota mahdollisuutena kokea jotain oleellisesti uutta ja / tai tarpeellista osana "luojan suunnitelmaa"...

Toisaalta pidänkin kyllä myös hyvänä seikkana sitä, miten olen ollut tuollaisessa elämänkokemuksessani voimakkaasti ns. ulkopuolinen, vaikka siitä on ollut sosiaalista haittaa ja ongelmaa hyvin monella tavalla.

Nimittäin sellainen on mahdollistanut minulle tavanomaista paremmin itsenäiseksi ajattelijaksi kehittymistä mm. siten, että sitä kehitystä estäneitä eli liikaa kahlitsevia sosiaalisia elementtejä (kuten ideologisia tai uskonnollisia kultteja / ryhmiä sekä sellaisten mukaista kasvatusta) ei ole ollut elämässäni oikeastaan lähes ollenkaan missään vaiheessa.

Seurauksena "ryhmättömästä sosiaalisuudesta" on ollut tietenkin mm. se, etten ole päässyt kokemaan tarpeeksi sosiaalista yhteenkuuluvuutta eli nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi sekä ihan jopa rakastetuksi tulemisen kokemuksia ihmisyyden oleellisena osana.

Itsenäiseksi ajattelijaksi kehittymisessä on kuitenkin se oleellinen hyvä piirre, että se on autonomiseksi aikuiseksi kasvamisen yksi edellytys - siinä olen em. viitaten mielestäni onnistunut osittain jopa jo erinomaisestikin.

Täällä Suomessa on kuitenkin se ongelma kollektiivisesti, että itsenäisiä ajattelijoita siedetään ja ymmärretään yleensä hyvin huonosti - jopa aktivistipiireissäkin sekä joidenkin ystävieni tahoilta olen joutunut tätä haittaa huomaamaan...

Tämänlainen ihminen näet ilmeisesti on monien mielestä täällä Suomessa "liian kummallinen", "liian ylimielinen", "liian ärsyttävä", "liian vaikea", "liian erottuva", "liikaa ryhmään sopeutumaton", "liian suorasanainen", "liian omahyväinen", "liikaa itseään esille tuova", "liian vaarallinen", "liikaa ns. vääriä ajatuksia viljelevä" ym., ym. ...

Tuossa itse asiassa piileekin varmaan yksi syy kiusatuksi ja torjutuksi joutumiselle täällä, ja kierre on valmis jatkuvaan ulkopuolisuuden ja epäsosiaalisuuden kokemukseen, jos haluaa olla silti edelleen tietyillä tavoilla itsenäinen, autonominen ja innovatiivinen...

On toki syytä ymmärtää täällä Suomessa kuitenkin se, miten olemme väestönä hyvin herkästi eli liikaa taipuvaisia olemaan kiusaajia mm. historiallisten traumavaikutusten takia - Seppo Oikkonen on avannut tätäkin ongelmavyyhtiä erinomaisesti blogiensa joissakin analyyseissään: 

--- Alkon kassalla.

--- Kuinka Karl Marx tavataan.

Olen miettinyt paljon omaa rooliani mm. aktivismissani näissä merkeissä, koska itsenäisenä ajattelijana olen yhtäältä ollut hyvin paljon "sopeutumaton" ja siitä on toki ollut ihan arkielämässänikin paljon haittaa, mutta toisaalta olen myös innovatiivinen valistaja, paljastaja ja tekijä.

Olisiko roolissani mm. se aspekti osoittamaan, miten ahdasmielisessä ja traumaattisessa yhteisössä voi edistyä itsenäisenä ajattelijana / toimijana hyvinkin pitkälle kaikista em. ja muistankin isoistakin ongelmista huolimatta?... Että sellaisen roolin yksi ominaisuus on olla jopa vastoin odotuksia lääkkeenä ja parantavana voimana sellaisen yhteisön parhaaksi?....

Tuossa äskettäin olleen syntymäpäiväni (16.2.) puitteissa tämäkin on myös mietityttänyt minua hyvin paljon näinä oman valveutumiseni aikoina - siksi ajattelin nyt paljastaa omasta elämästäni tähän koko pohdintaankin liittyvän hyvin erikoisen ja merkillisen asian!

Nimittäin syntymäni hetki helmikuussa vuonna 1971 ei ollut mitenkään helppo; itse asiassa oli kuulemma (vanhempieni kertomana) erittäin pienestä kiinni, etten kuollut jo kohtuun - keskosena syntymisen lisäksi tilanteessa oikea keuhkopussini oli revennyt ja jouduin hätäsektiosta suoraan leikkauspöydälle pelastettavaksi!

Siitä ihmeellisesti kuitenkin selvisin, vaikka vietin sitten vielä pitkään keskoskaapissakin aikaa. Muistona noista kriiseistä minulla on ollut sitten koko elämäni ajan todella iso arpi oikeassa kyljessäni, vaikka muutoin se ihme kyllä ei ole aiheuttanut fyysistä ongelmaa.

Kuitenkin tuo pullonkaulakokemus on mietityttänyt mm. juuri siten, että miksi pelastuin tähän elämään niin ääritäpärästi? - Edelleen "Teal Swan"-tyyppisen pohdinnan mukaan voisi olla kaksi mahdollisuutta:

Joko "inkarnoiduin universumista" kuin sattumanvaraisena vahinkopisarana, jolla on epämuodostuneet ja epäsopivat em. ongelmavyyhdit sen takia...?

Tai sitten "inkarnoiduin universumista" erittäin kallisarvoisena ja täpärästi kohdennettuna pisarana, joka täytyi nippanappa pelastaa tähän elämään kokemaan ja luomaan em. innovatiivisia ja osaltaan siksi oleellisesti myös hyvin vaikeitakin asioita...?

Toki tuollainen pullonkaulakokemus on pohdituttanut minua nyttemmin yhä enemmän myös siinä katsannossa, että minkälainen omakohtainen traumavyyhti sen mukana on vaikuttanut mm. noissa em. seikoissa elämässäni:

Tulee mieleeni ainakin sellaista, että heti elämäni alussa radikaalisti puuttunut äidin- ja isänrakkauden kokemus fyysisesti loi minulle ihan lähtökohtaisen ison läheisyyden pelon muiden ihmisten kanssa, ja siksi liikakorostuneen ulkopuolisuuden kokemuksen hyvin pysyvästi - toisaalta oliko sellaisen luominen minulle em. huomioiden juurikin myös "tarpeellinen paha" jatkon elämänkokemustani varten, jotta se olisi minulle ja roolilleni sopiva kasvun ja kehityksen aspekti...?

Että sellainen erittäin avoin vuodatus tällä kertaa! - toivottavasti siitä on näkökulma- ja muutakin "laajentavaa" apua itse kunkin omaan elämään...