Edellissyksyltä saakka säilyneitä ptelean (Ptelea trifoliata) hedelmiä kuvattuna perjantaina 3.5.2013 Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.
Viikolla 18 kasvukauden eteneminen oli Etelä-Suomessa vielä sen verran jumittavaa ja noin viikon myöhässä tavanomaisesta, että puiden ja pensaiden yleinen lehteenpuhkeaminen jäi vielä tapahtumatta yksittäisiä varhaisimpia vihertyjiä lukuun ottamatta. Niinpä tässä vaiheessa päätinkin kääntää katseeni erikoisesti vielä viime syksyyn, sillä sieltä saakka muutamat puu- ja pensaslajit ovat säilyttäneet hyvinkin erinomaisesti hedelmiään näytillä oksillaan jopa tänne toukokuulle asti. Täten tällaiset lajit osoittavat erinomaista talviajankin hedelmäestetiikkaansa. Kuvan ptelea (Ptelea trifoliata) on tästä yksi parhaimmista esimerkeistä.
Muita vastaavia vielä keväälläkin edellissyksyn hedelmiään oksillaan usein pitäviä ovat mm. kaljukultasade (Laburnum alpinum), jalokastanja (Castanea sativa), lehtosaarni (Fraxinus excelsior), punasaarni (Fraxinus pennsylvanica) sekä osittain puistolehmus (Tilia X vulgaris) ja mongolianvaahtera (Acer ginnala subsp. ginnala).
Ptelea on kotoisin Pohjois- ja Keski-Amerikasta, missä sen luonnonvarainen alue kattaa Meksikon keskiosia ja Yhdysvalloissa etenkin Mississippijoen tienoota ja maan itäosia hajanaisina alueina Suurten järvien etelärannoille saakka. Luontaisia kasvupaikkoja ko. pensaalla ovat mm. kivikkoisten rinteiden metsissä aluskasvillisuutena. Suomessa laji on melko arkana pidetty, mutta tarkkoja ja kattavia tietoja menestymisestä ei vielä ole, koska pensas on vielä sen verran harvinaisesti viljelty / kokeiltu. Menestymisvyöhykkeelle I lajia kannattaa suositella ja parhaimmille paikoille vyöhykkeelle II ainakin kokeiluun.
Pensaan hedelmät ovat siis sen yksi tärkeimmistä koriste-elementeistä, mutta näin keväällä se on myös siitä erikoinen, että se puhkeaa lehteen hyvin myöhään; normaali hiirenkorvalle puhkeamisen aika Etelä-Suomessa on aikaisintaan toukokuun viimeiseltä viikolta alkaen ja monesti selvemmin vasta kesäkuun alussa, kuten tänä vuonna saattaa käydä kasvukauden hidastellessa... Puhkeamissävy on vaaleanvihreä / keltavihreä. Täysilehteen kasvu tapahtuu kuitenkin varsin nopeasti jo kesäkuun loppuun mennessä; lehdet ovat kolmilehdykkäisiä ja raikkaan sekä kiiltävän vihreitä. Eri lehdykät vaihtelevat kooltaan ja voivat olla isoimmillaan jopa n. 10 cm pitkiä. Keskimmäinen lehdykkä on yleensä isoin.
Kukinta on lajilla täysilehteen tulon tienoilla eli Etelä-Suomen oloissa kesä-heinäkuun vaihteessa, jolloin tiheissä pallomaisissa tertuissa on heikkotuoksuisia ja vihertävänkeltaisia melko huomaamattomia kukkia. Niistä kehittyy myös melko nopeasti nuo siivelliset pähkylähedelmät, jotka muistuttavat isoa ja kovarakenteista jalavien (Ulmus sp.) hedelmää tai jopa perunalastua. Täysikoossa ne ovat jo elokuun alkuun mennessä ja säilyvät ruskan alkuun vaaleanvihreinä. Ruska on lajilla kirkkaankeltainen ja tapahtuu yllättävän varhain huipentuen viimeistään lokakuun alkupuolella. Samalla nuo hedelmät muuttuvat vaaleanruskeiksi ja säilyvät oksilla siis Suomen oloissa jopa seuraavaan kevääseen saakka lähes kauttaaltaan.
Suomen oloissa pensas kasvaa n. 2 - 5 m korkeaksi ja pallomaisen leveäksi, mutta lämpimämmissä maissa pteleasta voi kehittyä yli 5 m korkeita pikkupuitakin. Suomessa laji sopii hyvin yksittäispensaaksi tai muutaman pensaan ryhmäksi, jossa parhaimmat koriste-elementit eli ruska ja sen jälkeen koko talven säilyvät hedelmät otetaan huomioon sijoittelussa: Kirkas keltainen ruska sopii yhteen mm. tummien ja sinertäväneulasisten havupensaiden kanssa tai kirkasta punaista ruskaa tekevien pensaiden kanssa. Talvihedelmät erottuvat hienosti mm. taivasta vasten tarkasteltuna, jolloin juuri omana erillisenä istutuksena ptelea on myös hyvä. Keväällä myöhään säilyvä talviasu voi olla myös hauskana kontrastina aikaisin lehteen tulleiden pensaiden / pikkupuiden kanssa.
Lajin talvenarkuudesta johtuen kannattaa suosia aina lämpimiä ja aurinkoisia kasvupaikkoja. Ptelea kestää hieman kuivuuttakin, mutta saviset ja märän alavat paikat ovat pahasta. Myöhäinen lehteentulo auttaa välttämään lajin pakkasarkoja nuoria lehtiä joutumasta myöhäisten keväthallojen kouriin; silti kannattaa välttää hallanarkoja istutuspaikkoja.
Mainittakoon lopuksi, että ptelea on ollut Pohjois-Amerikassa perinteinen intiaanien rohdoskasvi; pensaalla onkin mm. aromaattisia ominaisuuksia. Laji ei ole kovin tunnettu tai yleinen länsimaisessa puutarha- ja puistokulttuurissa. Suosittelen sitä kuitenkin otettavaksi paremmin viljelyyn etenkin talviestetiikkansa ja hienon ruskansa ansiosta.
Vuoden 2012 viikon 18 kasvivalokuvaesittely >> Viikon 18 kasvivalokuva: Terttuselja (Sambucus racemosa).
No comments:
Post a Comment