Isovirpiangervon (Spiraea nipponica) täyttä kukintaa kuvattuna keskiviikkona 19.6.2013 Helsingin Meilahden arboretumissa; taustalla metsämäntyjä (Pinus sylvestris).
Jatketaanpa viime viikolla aloitettua "angervo"-aihetta, mutta tällä kertaa aivan eri kasvisuvussa ja perennojen sijaan pensasesittelyllä. Kyseessä on Japanissa luonnonvaraisena kasvava isovirpiangervo (Spiraea nipponica), jonka paras kukinta sattui päättyvälle viikolle 25 tänä kasvukautena. Pensas on koristeviljelyssä suht harvinainen ja tuntematon länsimaissa.
Myös Suomessa laji on varsin tuntematon, vaikka täällä monia muita pensasangervojen suvun lajeja käytetään viheralueillamme erittäin paljon ja erittäin yleisesti; pensasangervot ovat jopa Suomen yksi päätunnuskasveista puistokulttuurissamme. Tämän pensaan esittely onkin tarpeen sen tutummaksi tekemiseksi, kun se olisi koristeviljelyssä yksi parhaita kukkapensaita yleensäkin.
Lajin menestymisvyöhykkeeksi täällä on kuitenkin määritelty vain I - II ja parhaille paikoille vyöhykkeelle III. Eli osaltaan tästä arkuudesta johtuu lajin vähäinen käyttö; eteläisimmässä Suomessa se on kuitenkin aivan hyvä vaihtoehto esim. hyvin yleiselle idänvirpiangervolle (Spiraea chamaedryfolia).
Isovirpiangervon kukinta on joka tapauksessa suvussaan kenties näyttävintä; muihin pensasangervolajeihin verrattuna sen teriöiltään puhtaan valkoiset kukkansa ovat isoja ja niitä on tiiviissä tertuissa hyvin runsaasti ja kinoksellisesti. Niinpä kukka-aikaan pensaiden oksisto ja lehvästö peittyy niiden alle lähes kokonaan / suurimmaksi osaksi ja pensas erottuu räikeän valkoisena pehkona kauas maisemassa. Kukkien valkoisuutta tasoittaa silti hieman kermaisempaan suuntaan niiden keskellä hyvin esillä olevat kellertävät hetiö-emiöt. Kukkien tuoksu on hempeää, mutta vaatimatonta.
Lajin kukinta-aika on muihin sukunsa lajeihin verrattuna ns. välittävä, mikä tekee siitä saman ko. suvun lajien joukossa kukintaa joko jatkavan tai ennakoivan. Ennen sen omaa kukintaa varhaiset eli mm. virpiangervot ovat kukassa Etelä-Suomen olosuhteissa touko-kesäkuun vaihteessa - kesäkuun alussa. Sitten ko. lajin kukinnan jälkeen tulee myöhäisten eli mm. ruusuangervojen ja niiden erinimisten lajikkeiden kukinnat heinäkuun mittaan. Kaikki kuuluvat kuitenkin sukuun pensasangervot (Spiraea sp.).
Tuossa välissä tämän isovirpiangervon normaali kukinta-aika on Etelä-Suomessa noin Juhannuksen tienoilta heinäkuun alkupuolelle. Tänä vuonna kasvukauden etuaikaisuuden takia sen kukintaa ei kuitenkaan enää riitä heinäkuun puolelle. Kukista kehittyy hyvin pieniä tuppilohedelmiä, jotka ovat kypsinä aluksi punertavanruskeita ja talvella avautuessaan himmeänruskeita; niiden koristemerkitys on pieni.
Isovirpiangervon lehdet ovat pienehköjä, lähes ehytlaitaisia, vastapuikeita ja lapojensa pinnoilta kiiltävän tummanvihreitä. Ne puhkeavat toukokuun alussa vaaleanvihreinä ja tulevat täyteen kokoon kesäkuun alkuun mennessä, mutta täysitummiksi vasta kukinnan paikkeilla. Syksyllä lajin ruska on virpiangervoryhmää keskimäärin vähän myöhemmin, mutta ruusuangervoryhmää yleensä vähän aikaisemmin. Ruskahuipentuma on noin lokakuun alkupuolella - puolivälissä ja väreinä leiskuvat yleensä kirkkaana punaiset, oranssit ja keltaiset vaihtelevan kirjavasti, kuten ko. suvussa monesti tapahtuu.
Kasvutavaltaan isovirpiangervo on monia muita pensasangervoja isompi nimensä mukaan kasvaen yleensä noin 1,5 - reilut 2 m korkeaksi ja varsin leveäksi pensaaksi. Oksisto on kaareutuva, kerrostuva ja melko tiheä, jolloin kukat erottuvatkin juuri siksi hyvin niiden päällä ja kinostuvan muotoisesti.
Pensas ei leveytensä takia sovi aivan pieniin kolkkiin pihoilla ja käytävien äärellä, mutta muutoin se sopii aivan samaan tapaan käytettäväksi niin yksittäispensaana kuin suurinakin pensasryhminä ja leikkaamattomina pensasaidanteina, kuten muutkin ko. suvun lajit yksityisillä pihoilla ja kaikilla rakennetuilla - puolittain luonnonmukaisilla julkisilla viheralueilla.
Estetiikan katsannossa vertailua muiden (pensas)lajien kanssa kannattaa tehdä niin, että isovirpiangervon puhtaan valkoinen kukinta on pääosan esittäjä luomaan voimakkaita kontrasteja muiden lajien parina ja osana monilajisia pensasryhmiä. Tällöin rajuimmillaan pensaspareja samaan ryhmään sen kanssa saadaan mm. kaikkien punalehtisten lajikkeiden kanssa; kuten esim. hurmehappomarja (Berberis X ottawensis "Superba") ja purppuraheisiangervo (Physocarpus opulifolius "Diablo"), joka itse asiassa kukkiikin suunnilleen samaan aikaan kuin isovirpiangervo.
Muita samaan aikaan kukkivia lajeja sen kanssa ovat mm. varhaisimmat jasmikkeet (Philadelphus sp.), lakkipuu (Cladrastis kentukea) ja perennoista esim. monet pionit (Paeonia cv.) ja tarha-alpi (Lysimachia punctata). Luonnonvaraisten lajiemme katsannossa sen kukintahuipentuma sattuu noin lupiinikukinnan ja maitohorsmakukinnan välimaille limittyen.
Kukinta-aikansa ulkopuolella loppukesän mittaan ko. pensas toimii parina hyvin vaikkapa vaalea- tai kellertävälehtisten pensaiden kanssa, koska se on itse lehvästöltään hyvin tumma. Syksyllä lajin ruska on sen verran samaan aikaan monien punaista / punavoittoista ruskaa tekevien pensaslajien (Kuten tuhkapensaat ja aroniat) kanssa, että siinä mahdollistuu hyvin ruskaryhmänä kaunista lähiväriharmoniaa ainakin osittain limittyen. Myöhäisimpien ruskaantujien (Loka-marraskuu) joukossa tai ainavihantien pensaslajien parina sen ruska erottuu pääosan esittäjänä.
Kasvupaikkavaatimuksena lajille on runsasravinteisuus ja kalkkipitoisuus eli aivan luonnonmukaisella alueella pensas ei ole kaikkein omimmillaan täällä Suomessa, kun oma maaperämme on varsin hapanta. Toki maaseudunkin pihapiireissä lajia voidaan kasvattaa, mutta rehevä ja kalkittu puutarhamaa on täällä sille parasta. Laji sietää jonkin verran varjoisaakin kasvupaikkaa, mutta runsain kukinta muodostuu kuitenkin aurinkoisimmilla paikoilla. Paahdepaikoilla (Etenkin karut eteläseinustat - kivikkoiset / soraiset etelärinteet) kuivuusongelmat ja kitukasvuisuus voivat olla haittana.
Vuoden 2012 viikon 25 kasvivalokuvaesittely >> Viikon 25 kasvivalokuva: Korallikeijunkukka (Heuchera sanguinea).
No comments:
Post a Comment