Valitsen taas kasvikuvakirjoituksen aiheeksi yleisesti tunnetun kasvisuvun, mutta poimin sen parista lajiesittelyyn täällä Suomessa hyvin tuntemattomaksi ja harvinaiseksi jääneen edustajan - Kyseessä on poppelit ja niistä tämän kuvan wilsoninpoppeli (Populus wilsonii).
Wilsoninpoppeli on kotoisin Kiinan luoteisosista, missä se kasvaa rehevillä ja tulvivilla jokivarsilla mm. maakunnissa; Gansu, Hubei, Shaanxi, Sichuan, Xizang ja Yunnan. Länsimaissa lajia on koristeviljelyssä jonkin verran mm. Euroopassa, mutta täällä Suomessa laji on niin harvinainen, että sen ainoat tietämäni kasvupaikat ovat tämä Meilahden arboretum sekä Viikin arboretum.
Tämä puu on kuitenkin poppeliksi erittäin koristeellinen monessakin katsannossa, joten sen esittely tunnetummaksi ja yleisemmäksi tekemistä varten on oleellista. Hyvin vähäisen viljelykokemuksen takia wilsoninpoppelille ei ole vielä määritelty tarkkaa menestymisaluetta täällä, mutta näillä em. kasvupaikoilla eli ainakin etelärannikon tuntumassa se menestyy havaintoni mukaan erinomaisesti - Kannattaa ottaa kokeiluun ainakin Etelä-Suomessa ja Keski-Suomen parhailla paikoilla.
Wilsoninpoppelin koristearvo perustuu erityisesti sen säännölliseen kasvutapaan ja isokokoiseen lehdistöön >> Puu on täällä Suomessa todennäköisesti n. 10 - 20 m välille korkeuttaan kasvattava keskikokoinen puu, jolla latvus muodostuu lähes / osittain pallomaiseksi ja lyhyt runkonsa haaroo monivartiseksi "luudaksi". Oksat ovat poppeliksi hyvin paksuja ja talvisilmut isoja ja tahmeita, mutta muiden poppeleiden pitkien ja terävien silmujen vastaisesti tylppiä. Rotevasta luonteestaan huolimatta laji on muita poppeleita pienempi puu ja hidaskasvuisempi.
Lehdet puhkeavat tällä puulla keväällä monen muun poppelin tapaan ns. keskimyöhään eli mm. oman kotimaisen haapamme (Populus tremula) tapaan noin toukokuun puolivälin - loppupuolen aikana Etelä-Suomen normaaliolosuhteissa >> Lehtien hiirenkorvavaihe on ruusukemainen ja sävynä nuorilla lehdillä on kellertävä - lievästi punaruskea väri, jota aivan aluksi sävyttää myös harmaa karvoitus. Lehdet kasvavat melko nopeasti täyteen kokoon ja täysikesäinen asu saavuttuu kesäkuun puoliväliin mennessä; täysikokoiset lehdet ovat metsävaahteramaisen isoja ollen lavoiltaan 15–20 cm, leveän puikeita / lähes elliptisen pyöreähköjä, heikosti herttatyvisiä, lievästi saha- / nyhälaitaisia ja väritykseltään himmeän - tummanvihreitä. Ennen täysitummaa vihreyttä kesäkuun alkupuolella on vaalea raikkaanvihreä vaihe.
Kukinta on puulla ns. kaksikotista eli hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä; kukinta-aika on havaintoni mukaan Etelä-Suomessa toukokuun alkupuolella vain hyvin täpärästi ennen lehtiensä puhkeamista tai osittain jo niiden alkaessa puhkeamaan. Suomessa on viljelyssä vain lajin emiyksilöitä ja koska puusta on netissäkin hyvin vähän tietoa, niin voin sanoa varmuudella vain emikukkien visuaalisen luonteen; eminorkot puhkeavat edellisvuoden oksien lähinnä päistä päätesilmujen sivuilta ja ovat keltaisia-keltavihreitä ja paksuja sojottaen kaarevasti sivuille eri puolille. Hedenorkot saattaisivat olla monien muiden ko. suvun puiden tapaan punertavan harmaita sekä rennommin ja pidemmin roikkuvia, mutta tästä ei ole havaintotietoa...
Varsin pian kukinnan jälkeen eminorkoista kehittyy hedelmänorkkoja, jotka piiloutuvat aluksi vihreinä ja paksuina pötkylöinä täysikokoon kasvavien lehtien sekaan. Kesäkuun loppupuolelle / kesä-heinäkuun vaihteen tienoille sijoittuu siementämisvaihe, joka voi olla muutaman päivän - reilun viikon ajan erittäin näyttävästi lehvästöstä esille loistava, koska valkoista siemenvillaa voi muodostua isoina ja runsaina tuppoina. Osa hedelmänorkoista myös varisee maahan jo siemenvillaisina, joten emipuiden lähellä maassa on siementämisvaiheessa paljon ns. siemenvillasotkua.
Syksyllä monien muiden poppeleiden tapaan wilsoninpoppelillakin ruska muodostuu myöhään; vielä koko syyskuun ajan puu on täysin kesäasussa ja vasta lokakuun loppupuolella alkaa olla selvemmin merkkejä lajin pääosin keltaisesta ruskasta. Jos yöpakkaset pysyvät kurissa, niin ruska huipentuu viimeistään loka-marraskuun vaihteessa. Varhaiset kunnon yöpakkaset palelluttavat lajin lehdet tummanruskeiksi ja varistavat ne pian / lähes saman tien sen jälkeen keskeyttäen varsinaisen ruskan. Talveksi jää koristeeksi paksut hienosti haarautuvat oksat ja isot tahmeat silmut.
Lajin koristeviljelyssä on huomioitava mm. sen vaatima kasvualustan kosteus ja rehevyys / ravinteikkuus. Esim. kotiseudulleen tyypilliset alueet ovat parhaimpia sille täälläkin eli mm. jokivarsien tai muiden vesistöjen läheiset alueet tai tilapäisesti tulvaa - märkyyttä sisältävät paikat. Liika kuivuus aiheuttaa kitukasvuisuutta tai laji ei edes menesty. Aurinkoisella tai puolivarjoisalla paikalla puu silti viihtyy ja sen latvuksen upeaksi kehittymistä ajatellen sitä kannattaa myös istuttaa riittävän avoimille / väljille paikoille. Liikaa muun puuston tai metsän seassa se ei pääse kunnolla oikeuksiinsa, mutta selkeärajaisten puuryhmien osaksi sitä voidaan toki sijoittaa. Wilsoninpoppeli on puistoissa ja puutarhoissa usein tyylikkäimmillään kuitenkin yksittäispuuna tai pienenä muutaman yksilön ryhmänä erillään muista.
Muiden lajien kanssa pariksi / kolmikoksi sommitellessa puun esteettiset piirteensä kertovat mm. sen, että keväällä lajin myöhään lehteen puhkeava säännöllisen roteva latvusto kontrastoituu hauskasti varhain vihertyvien muiden puiden kanssa. Toisaalta lajin emiyksilöiden keltainen eminorkkovaihe ennen lehtiä on kuin vihertymisen alku, joka erottuu muita jo vihertyneitä puita vaaleampana esille maisemassa. Kesällä lajin iso lehvästö on kuin liuskatonta metsävaahteran (Acer platanoides) latvustyyppiä, joten puu esiintyy silloin runsas- ja karkeatekstuurillisena, jota voidaan dynaamisesti kontrastoida sirolehtisten lajien kanssa. Emipuiden valkovillainen siemenvaihe voi olla pikantti maiseman korostus- ja katseenvangitsijatilanne runsaana tapahtuessaan - Tätä ei siis kannata ollenkaan mieltää sotkevana haittana, vaan kauniina estetiikkana. Syksyllä lajin myöhään vihreänä säilyvä latvus toimii dynaamisena parina kaikille varhain kirkasta ruskaa tekeville muille puille. Talviestetiikassa wilsoninpoppelin rotevaoksainen ja säännöllisen pyöreähkö latvus voidaan ottaa kontrastiksi mm. siro- ja / tai sotkuisaoksaisille muille puille.
Suosittelen lisäämään ja toteuttamaan wilsoninpoppelin myyntiin viljelyä paljon enemmän, koska puusta saataisiin ainakin Etelä-Suomeen erikoinen ja näyttävä poppelikoristus, jonka muita poppeleita pienempi ja säännöllisempi kasvutapa tekee siitä oivallisen monenlaisiin pienehköihinkin puisto- ja pihakohteisiin. Lajin isolehtinen latvus tuo meikäläisiin oloihin pikanttia rehevyyttä. Urbaaniin ympäristöön tämä puu sopii säännöllisen ja rotevan rakenteellisuutensa ansiosta myös kuin nakutettu. On toivottavaa myös se, että lajista haalitaan tänne viljelyyn hedepuitakin!
Tässä on poimintana omasta blogikirjoittelustani vuodelta 2010 kaksi kasvivalokuvasarjaa, missä esiintyy keväisissä kasvuvaiheissa myös tämä wilsoninpoppeli: Viikon 20 tunnelmakuvat vuonna 2010 - Osa 4 ja Viikon 20 tunnelmakuvat vuonna 2010 - Osa 6.
Viikon kasvivalokuva -kooste vuonna 2013
Viikon kasvivalokuva -kooste vuonna 2012.
No comments:
Post a Comment