Sunday, July 17, 2016

Populaarimusiikin nykytila sosiaalisen manipulaation alustana länsieliitin maailmanhallinnon ja uusyhtenäiskulttuurin rakentamisessa - Havaintoaineistona Drake:n "One Dance" -kappaleen ennätyssuosio striimauskikkailuineen

Juhannuksen jälkeen yhteiskunnallispoliittisessa länsimaiden prosessissa on tapahtunut yhä kiihtyvää kaaostumista ja pahentunutta rappioluisua monella tavalla ja monessa tapahtumassa länsieliitin pakkomielteiden, väestöjen alistamisen ja yleisen ajattelun hajoamisen myötä - Olen kartoittanut ja koostanut talteen näitä tilanteita herkeämättä Facebookin puolella, mutta nyt alan koostamaan niiden pohjalta kirjoituksia ja pohdintoja tänne blogin puolelle!

Aloitan ensin ns. helpoimmasta tai näennäisesti "vaarattomasta" päästä, eli länsimaiden musiikkiteollisuuden ja populaarikulttuurin sisällön viime aikaisista ilmiöistä, jotka osaltaan kuvaavat länsimaiden nykytilaa hyvinkin pikantisti ja havainnollisellakin tavalla suoraan.

Tämän vuoden keväästä saakka länsimaiden populaarimusiikin piirissä kaikkein huikein ilmiö on nyt ollut se, kuinka kanadalaisen räppäri Draken biisi "One Dance" on ollut johtavien populaarimusiikkimaiden listaykkösenä ennätyksellisesti viikkokausia, ja nimen omaan ns. striimauksen ansiosta, ...tai takia.

Ko. kohuttu biisi >> One Dance - Drake Ft Kyla & Wizkid (Official Video).

Yhdysvalloissa "One Dance" -kappaleella 10 peräkkäistä listaykkösviikkoa on jo melkein tulossa, mutta huikein hittilistasuosio ko. kappaleella on ollut Britannian singlelistalla, missä se on ollut listaykkönen putkeen jo 14 viikkoa; se on siellä jo tasoissa kaikkien aikojen toiseksi pisimmän listaykkösen kanssa, joka oli vuonna 1994 Wet Wet Wet -yhtyeen kappaleella "Love Is All Around". 

Drake-ilmiön puitteissa kaikkien aikojen pisin listaykkösputki Britanniassa on sekin pian vaarassa, mikä on toistaiseksi vielä vuodelta 1991 Bryan Adamsin kappaleella "Everything I Do (I Do It For You)" 16 listaykkösviikollaan. 

Mainittakoon vielä, että 90-luvulla 10 viikkoa listaykkösenä Britanniassa saavutti Whitney Houston kappaleella "I Will Always Love You" vuodenvaihteessa 1992-93. Lisäksi vähän alle 10 viikon listaykkösputkia Britanniassa oli 90-luvulla seuraavilla kappaleilla > Celine Dion: "My Heart Will Go On" alkuvuonna 1998 ja Meatloaf: "I'd Do Anything For Love (But I Won't Do That)" vuonna 1993. 

Kaikilla näillä Wet Wet Wet:n biisiä lukuun ottamatta oli myös Yhdysvalloissa vastaavanlaiset listaykkösputket.

Lisäksi kaikille näille 90-luvun listaennätyskappaleille on hämmästyttävän tasaisesti yhteistä se, että ne ovat ns. voimaballadeja, joissa aiheena on täydellisesti antautuva ja ylimaallisen voimakas rakkauden ja kiintymyksen kokemus - Tämä on merkittävä huomio ja verranto nykyhetkeen tässä analyysissä, kuten alla tulee ilmi... 

Seuraavaksi alle listaan linkkeinä aiheeseen kuuluvia sisältöjä, ennen kuin alempana jatkan aiheen ruotimista:

Ensin tässä kirjoitukseni päälähteeksi ja -alustukseksi mielenkiintoinen ja ovelasti kriittinen The Guardianin juttu tästä viime aikojen uskomattomasta populaarimusiikin ilmiöstä eli Draken "One Dance" -kappaleen parhaillaan etenevästä listaennätystehtailusta >> The One Dance phenomenon: why Drake could be No 1 for eternity.

Sitten ajankohtaista hittilistatietoa Britanniasta:

>> Official Singles Chart Top 100 | Official Charts Company

>> One Dance logs 14th week at Number 1, edges closer to chart record

>> Official Albums Chart Top 100 | Official Charts Company.


Striimaus on otettu nykyään myös Britannian singlelistan koostamisen yhdeksi komponentiksi, vaikka aikaisemmin ko. lista on ollut pelkästään levymyynnin tietoihin perustuva. Yhdysvalloissa puolestaan sikäläinen Billboardin Hot 100 -lista on levymyynnin lisäksi pitänyt biisien suosion koostamiskomponenttina aina myös radiosoittotietoja, ja nykyään sielläkin siis myös striimausta - Ja nykyäänhän "levymyynti" on joka tapauksessa tarkoittanut yhä enemmän digitaalista kopiomyyntiä netissä.

On kuitenkin ollut parin viime vuoden aikana havaittavissa, että nimenomaan striimauksella eli suoratoistolla netissä on mahdollisuudet luoda biisien suosiota ylös buustaavia keinotekoisen manipuloinnin olosuhteita, koska striimaus mahdollistaa toistokerroilla kikkailua >> Lainaus tuosta em. The Guardianin jutusta: "How has the Canadian artist installed himself so firmly at the top? Sales of downloads count for more than streams, but the market is eroding – and buying a series of intangible files for your hard drive rather than subscribing to millions of intangible files online will soon be seen as a bonkers blip in the music industry. Instead, it’s instructive to look at Spotify’s chart for a glimpse at the future – it tends to be centred on a relatively small number of tracks that hang around for weeks on end. The inclusion of One Dance on 1.3m Spotify playlists, which listeners return to again and again, gives it an energy source that powers it up the charts and keeps it there.".

Britannian singlelistalla ko. Draken kappale on siis ollut nyt ykkösenä jo 14 viikkoa eikä loppua ehkä näy, vaikka sen "levymyynti" on ollut paljon vaatimattomampaa jo useita viikkoja (pelkkä kopiomyynti olisi oikeuttanut ko. biisin jo pitkään listaykköstä paljon alhaisempiin listasijoituksiin) - Tämä on alkanut aiheuttamaan paljon kritiikkiä hittilistakytköksellistä striimausta kohtaan etenkin juuri Britanniassa. 

Tämän tilanteen väitetään jo vakavasti vääristävän artistien ja biisien suosion jakautumista ja uhkaavan monien artistien näkyvyysmahdollisuuksia entistä pahemmin, sekä toisaalta valjastavan suurimman suosion vain muutamille artisteille erittäin yksipuolisesti. Ja juuri striimauksen avulla tämänlainen keinotekoinen buustaaminen hittilistoille voi olla joidenkin artistien taustalla jopa tietoisena manipulointina levy-yhtiöiden piiristä suoraankin tai vähintään kiertoteitse markkinointiin ja kulutukseen vaikuttavien kikkailujen kautta!....

Viime vuoden lopussahan ensimmäisenä merkittävänä oireena tällaisesta oli Justin Bieberin ennen näkemätön listaylivoima jopa kolmen biisin voimalla, jolloin mm. Britannian singlelistalla hänellä oli kaikki 3 kärkisijaa yhtäaikaa hallussa viikkojen ajan.

Itse olen havainnut lisäksi etenkin tämän vuoden aikana sen, kuinka esim. juuri aikaisemmin vauhdikkaana, monenkirjavana ja nopeasti kappaleiltaan vaihtuvana tunnetun Brittien singlelistan luonne on muuttunut mitä ilmeisimmin striimauksen takia nyt hyvin jähmeäksi, yksiulotteiseksi ja hitaaksi, eli siis hyvin tylsäksi ja kaavamaiseksi. 

Samalla musiikillinen sisältö hittilistoilla on muuttunut hyvin yksipuoliseksi, kun nimenomaan singlelistoilla lähes kaikki musiikki on nykyään vain genreissä EDM, R'n'B ja Hip Hop sekä niiden hyvin teollisen kaavamaisina ja keskinkertaisina pop-sekoituksina. Jopa Suomessakin tämä havaitaan selkeästi parhaillaan mm. JVG:n ja vastaavien artistien hittilistaylivoimana.

Samalla Draken biisin lisäksi monet muutkin kappaleet ovat alkaneet pysymään viikkokausia listoilla jopa suunnilleen samoilla sijoilla ja uusia biisejä tulee listoille ennätyksellisen vähän kerrallaan ja lähinnä hitaasti ylös kiipimällä - Aikaisemmin tämä jähmeys oli jossain määrin tyypillistä jo vuosikymmenten ajan Billboardin Hot 100 -listalla, mutta nykyään mitä ilmeisimmin striimauksen ja hittimusiikin yksipuolistuneen sisällön myötä aikaisempaa paljon pahemmin myös juuri Britannian singlelistalla. 

-- Britannian hittilistaa pidettiin aikaisemmin usein maailman mielenkiintoisimpana ja vaikutusvaltaisimpana musiikilliselta sisällöltään, mutta nyt nämä tässä ruoditut viat uhkaavat tuhota senkin maineen täydellisesti, ja tehdä siitäkin jopa tragikoomisen naurettavasti rappioilmiöiden tyyssijan - Varsinkin siis jos nähdään juuri "One Dance" -kappaleelle jatkossa vaikkapa 35 listaykkösviikkoa....

Onko siis syy tällaisessa popmusiikin ennen näkemättömässä jähmettymisessä ja kuutioitumisessa sittenkään vain uusissa hittilistojen koostamistavoissa uusien digitaalisten musiikinkuluttamistapojen tuottamana...?

Nimittäin tuossa em. The Guardianin linkatussa jutussa perustellaan tätä Drake-ilmiötä myös sillä, kuinka Drake on esimerkki musiikinkuluttamisessa tapahtuneen individualisoitumisen paradoksaalisesta lopputuloksesta > Kaikki haluavat olla samalla tavalla "individuaaleja"; eli siinä muutamat kappaleet saavat jakamattoman huomion ylivoimaisesti ylitse muiden, jota striimaus entisestään korostaa hyvin kaavamaisesti kollektiivisen suosion sekä generaattorina että indikaattorina. Samalla monien muidenkin kappaleiden suosion kehitys jämähtää hitaaseen liikkeeseen, koska striimaus edesauttaa ko. kollektiivisen käyttäytymisen kautta ohjattua konformismia ja totunnaista pysähtyneisyyttä.

Ben Beaumont-Thomas antaakin tuossa The Guardianin jutun analyysissään tämän takia Draken ja vastaavien ylihypetettyjen biisien tykkääjille uuden joukkotermin "mono-tribe".

Tämä onkin osuvaa kuvaamaan länsirappion nykyvaihetta, jossa Seppo Oikkosen kuvaama yli-individuaali sokeus yhtäältä poistaa ihmisten ymmärryksen ryhmäilmiöille, mutta ne ryhmäilmiöt silti vaikuttavat yksilöihin ja voivat tilanteessa ottaa valtaansa jopa aikaisempaa voimakkaammin ja vangitsevammin, kuten "miedoimmillaan" tykkäämään hyvin yksipuolisesti, kaavamaisesti ja pinnallisesti kaikesta sellaisesta populaarimusiikista, mistä "kaikki muutkin" tykkäävät > tiettyjen biisien suosion ylikorostuminen ja monen muun jämähtäminen pysyvään suosioon hittilistoilla.

Individuaalisuus onkin kääntynyt sosiaalisessa konstruktiossa päälaelleen, koska ihminen on pohjimmiltaan erittäin sosiaalinen ja yhteisöllinen olento, mutta yli ja kieroon kasvanut individuaalisuus on musiikkiteollisuuden kollektiivisten manipulaatioiden käyttötavaraa entistä voimakkaammin ja hallittavammin, kun ihmisen sosiaalisuudesta kumpuavat ryhmäilmiöt on tunnistettu länsieliitin taloususkonnollisten intressien käyttövoimaksi entistä tehokkaammin ja katalammin myös osana populaarikulttuurin tuottamista > "mono-tribe" -ilmiö. 

Aikaisemminhan oli puhuttu popmusiikin pirstoutumisesta moniin eri genreihin etenkin 1980-luvulta alkaen mm. juuri individualisoitumisen ansiosta, mutta itse asiassa tämä "Drake-ilmiö" individualisoitumisen yli- ja kieroon kasvamisessa alkaa nykyään tuottamaan valtavirtaan paradoksaalisesti uudenlaista yhdenmukaistavaa konformismia, jossa samalla tavalla hedonistinen ja musiikista nauttimisen yhdenmukaistavat muodot alkavat kattaa väestöjä samalla tavalla uusyhtenäiskulttuurina > Länsieliitin "globalisaatio" eli maailmanhallitustavoite on juuri uudenlaista ylikansallista pakottamista yhtenäiskulttuuriin > Eliitin keskushallintopakkomielteet pakottavat yhdenmukaistavaan diktatuuriin, joka on ko. maailmanvaltiashirmuille globaalin kontrollin edellytys.

Siksi tästä uuden vuosisadan neo-populaarimusiikista on tulossa lännen "uuden uljaan ja orwellilaisen" maailman tavallaan virallista ja ainoaa tunnustettavaa musiikkiviihdettä > uusyhtenäiskulttuurin hegemoniallinen nautintomuoto, jossa samoilla kaavoilla teollisesti ja näyttävästi tuotettu hahmoton, luonteeton, paikallistumaton, keskinkertainen, passivoiva ja hedonistisen harhauttava ja turruttava musiikki- ja artistituotanto valloittaa tietoisuutta yhä totaalisemmin ja suunnitelmallisemmin - Vain kokonaan valtavirran ulkopuolella piilossa ja suojassa tapahtuu enää musiikin kehittymistä...

Jotkut jo uumoilevatkin puolitosissaan, että tänä vuonna ei enää tule uusia listaykkösiä, vaan Drake on koko loppuvuoden NWO:n virallinen ja tunnustuksellinen listaykkönen virallisessa viihteessä... Tai sitten uudet listaykköset ovat vuoroillaan useita viikkoja ykkösenä kaavamaisen säännöllisesti, kuten ehkä Britanniassa esim. parhaillaan seuraavana tyrkyllä oleva The Chainsmokers feat. Daya:n "Don't let Me Down" -kappale (video).

Kuten tuonkin kappaleen musiikkivideosta havaitaan, niin siinäkin seuraisi "suurimpaan" suosioon toinen toistaan yhtä teollinen ja kaavamainen "uuden uljaan" ja orwellilaisen yhtenäiskulttuurin virallisen viihteen uusi keskinkertainen tuote ja vaarallinen mielenhallintatavara.

Populaarimusiikki on muodostumassa melkolailla samanlaiseksi irrationaaliseksi mielen- ja vallanhallintadystopiaksi kuin mitä rahatalouskikkailulla on rooli lännen taloususkonnossa > Netti ja IT-arkkitehtuuri osaltaan mahdollistavat reaalitodellisuudesta autonomisiksi totalitarismeiksi erkaantuvia sosiaalisen kontrollin mekanismeja niiden käsissä, jotka haluavat narsistisinta mahdollista maailmanvaltaa esim. juuri rahatalous ja populaarikulttuuri manipulointityökaluinaan.

Tuo samainen The Guardianin juttu paljastaakin myös sen, kuinka suunnitelmallista tämä neo-popmusiikin tuotteistaminen yhtäältä väestönhallintatavoitteissa ja toisaalta taloususkonnollisissa rahatalouspakkomielteissä voi olla >> Lainaus: "...it’s catchy, and sits at the heart of a listening-activity Venn diagram: it works for jogging, for driving, and at any point on a night out, from pre-drinking to straight-up smashed.".

Tämän neo-popmusiikin tekeminen on siis jopa jo elämän tilanteita kaikella tavalla ohjaava ja hyväksi käyttävä manipulointiprosessi > Niinpä esim. juuri "One Dance" -biisi on tarkkaan suunniteltu sopimaan väestön tarpeiden tavarallistettuihin muotoihin ja sosiaalisesti manipuloidun ajattelun yhteyteen virallisen viihteen tunnustuksellisena merkkinä.

Näin hurja kuvailu siksi, koska länsirappion eteneminen yleiseen totalitarismiin ilmenee juuri myös tällaisena "mono tribe"- ja formaattikaavamaisuutena > Yhteiskunnallispoliittinen prosessi yhtäältä painostavaan kaaostumiseen ja toisaalta sen korjausliikkeenä (ongelma>reaktio>ratkaisu) olevaan totalitarismiin kuvastuu myös musiikissa, kuten tämän "One Dance" -kappaleen ylivoimaisena suosion muotona > Linkatun The Guadianin jutun kuvaus sen paljastaa myös vertailuna 20 vuotta sitten vallinneeseen eli jo menneeseen reaalitodellisuuden yhteishyvään:

Lainaus: "The record-breaking power ballad No 1s of the 90s were their own kind of luxury; a boom-times indulgence of undistracted love. The world of One Dance – tense, interconnected, hedonistic – reflects a more fraught moment in time.".

Tässä havaitaan, kuinka nuo 90-luvun voimaballadit tavallaan olivat kyllä todellisuuspakoa ja hedonististakin nautintoa, mutta aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin mitä nykyaikamme on > Silloin tuollainen viihde todellisuuspakona saattoi vielä olla ns. turvallista terapiaa ja irtiottoa pahan maailman oireilta ja sisällöiltä huolimatta siitä, kuinka populaarimusiikissa on toki aina ollut vaikuttamismahdollisuus myös katalaankin manipulointiin.

Nykyään sen sijaan länsimaailman oirehtiminen ja ohjautuminen länsieliitin pakkomielteiden puristuksessa on jo niin katalan ja pahan puristavaa rappioluisun edettyä, että neo-populaarimusiikin yhtäältä vaarallisen manipuloitu tavarallistuminen ja toisaalta sen keskinkertainen turruttavuus ja sokaisevuus eivät enää ole niinkään turvallisen terapoivaa eskapismia, vaan korostuneesti haitallista mielenkontrollia ja katalan agendallista vaikuttamista.

Huomattavaa on myös se, kuinka popkappaleissa rakkaus ja kiintymys on aiheena jo "kulunut", ja tilalla on lähinnä vain hetkellistä nautintoa ja narsistisia tarpeita kuvaavia aiheita! > Enää ei voi näissä olosuhteissa tulla ollenkaan 90-luvun kaltaisia rakkaudesta kertovia voimaballadeja.

Sanailuni tätä aihetta auki pohtiessani voi tuntua teistä uskomattomalta, mutta tämä kaikki kuvaa joka tapauksessa populaarimusiikin ennen näkemättömiä muutoksia, jotka parhaillaan ovat voimistumassa huippuunsa osana länsimaiden dekadenssia vajoamista taloususkonnon, valtamediaunien ja sosiaalisen ohjelmoinnin määräämään totaaliseen yhtenäiskulttuuri-illuusioon ja viihteen suunnitelmalliseen harhautukseen muokatakseen ihmiset epäpoliittisiksi hedonisteiksi ja tavaroiksi eliitin maailmantotalitarismin ja keskushallinnon intressejä varten. 

Kaikki tosi-tv- ja kykykilpailuformaatit ja tv-formaatit yleensäkin (Idols-, X-Factor- ja The Voice-kisat jne.) ovat jo pohjustaneet tätä tavallaan viimeiset jopa n. 15 vuotta erittäin järjestelmällisenä "puhtaaksiviljelynä", jossa osanottajat monin osin ja puolin ovat olleet "vain" NWO-agendaa hyväuskoisina hölmöinä toteuttaneita pelinappuloita.

Mutta vielä on jotain kirjavuutta ja monimuotoisuutta jäljellä musiikin myyntilistoillakin > nimittäin enää vain albumilistoilla nähdään vielä kärkikahinoissakin välillä poikkeuksia em. sääntöön tai ns. irtiottoja ko. hegemoniasta, eli mm. sellaistakin entisaikojen vanhaa musiikkityyliä kuin rock, mistä Britannian tuoreimman albumilistan ykkösenä oleva Biffy Clyro -yhtyeen uusi albumi "Ellipsis" on esimerkki edes poikkeuksen verran. 

Tämä johtuu mm. siitä, kun albumilistat eivät ole "vielä" niin helposti ohjailtavissa ja manipuloitavissa mm. striimauskikoilla ja musiikkiteollisen markkinoinnin tuotteistamis-aivopesutaktiikoilla, kuten yhden biisin yksikköjä suosituimmuusjärjestykseen koostavilla singlelistoilla tapahtuu jo hyvin voimakkaasti - Luonnollisesti yhteen kappaleeseen voidaan kohdistaa totaalisemmin mielikuva- ja ajatteluhallintaa sekä markkinointikikkailua kuin monta kappaletta sisältävien albumien monimuotoisuuteen.

Internet kokonaisuudessaan on silti jatkossakin musiikin aarreaittana ennen näkemättömän suuri ja monimuotoinen, josta voi löytää tuon pintajulkisuuden ulkopuolista materiaalia äärettömästikin, missä ilmenee uusia ja mielenkiintoisia sekä em. valtavirtamanipuloinnin kahleista vapaita kehitys- ja taidepotentiaaleja varsin paljon > Esim. Janne Nummelan tekemä musiikki on tästä yksi hyvä esimerkki.  

Ja yhteiskunnan varjoissa elää monimuotoistuva aktivismi ja lisääntyvä valveutuminen, josta voi sukeutua onnistuessaan ennen näkemätöntä neorenessanssia tulevaisuuteen > Maapallon ihmiskunta on joka tapauksessa muutoksen kourissa, missä myös sosiaalinen ja yhteiskunnallinen rakenne etsii ja luo kaikenlaisten kriisien ja eliitin pahuuden puristuksissa uutta elämisen muotoa ja mahdollisuutta ihmisyyden parhaaseen mahdolliseen toteuttamiseen!...

Joudumme kulkemaan siinä kuitenkin todella raskaiden ja vaikeiden porttien läpi.

No comments: