Yllä olevat kuvat on otettu tänään 21.1.2006 Hämeenlinnassa. Kuvien ottohetkellä oli pakkasta -20 astetta, joka oli Hämeenlinnassa ko. päivän ylin lämpötila. Muutoin on ollut siis kylmempää. Alimmassa kuvassa on tuivio (Microbiota decussata) ja ylemmässä kuvassa herttavuorenkilpi (Bergenia cordifolia) sekä pilkistäviä hopeakuusen (Picea pungens "Glauca") oksia. Istutukset ovat kerrostalon kattopuutarhassa.

Kuvista paljastuu myös Uudenmaan sisämaassa oleva lumitilanne, jossa osittain sulanut vanha lumipeite ei katakaan yhtenäisesti maata. Sen sijaan kahden viime päivän aikana etelärannikolla etenkin pääkaupunkiseudulla on tullut uutta kevyttä pakkaslunta jopa yli 10 senttiä. Sisämaan lumitilanne onkin nyt siihen nähden selvästi huonompi kasvien pakkassuojan suhteen. Kuten nähdään, niin sisämaassa etenkin puiden alla on vanhassa lumipeitteessä aukkoja ja osa kasveista on joutunut ottamaan aukkokohdilla vastaan pakkasen suoraan kontollensa ilman suojaa. Nämä esitellyt lajit ovat kyllä hyvin kestäviä, mutta aremmat lajit ovat varmasti kärsineet jo lopullisia tuhoja vastaavissa tilanteissa.

Kova pakkanen paljastuu kuvissa noiden herttavuorenkilpien lehtien käpristymisenä ja tuivion neulasten voimakkaana tummumisena ja sävyttymisenä hieman ruskeaan suuntaan (pakkasen kovuushan ei tässäkään tapauksessa ilmene kuuran määrästä, kun ilmamassatyyppi ei suosi kuuran kehittymistä). Vastaavalla tavalla hyvin käpristyneitä ovat tällaisissa tilanteissa myös muiden ainavihantien kasvien (ei havupuut) lehdet, kuten alppiruusujen (Rhododendron sp.) kohdalla on käynyt. Etenkin isot alppiruusujen lehdet ovat suorastaan hyviä lämpömittareita, sillä käpristyminen on sitä voimakkaampaa mitä kovempi pakkanen on. Jossakin vaiheessa tulee kuitenkin raja vastaan.

Lehtien käpristyminen johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin jäätyvän veden aiheuttamasta tilavuuden muutoksesta lehtien rakenteessa. Tunnetustihan jää vaatii enemmän tilaa kuin vastaava määrä sulaa vettä. Toisekseen lehtien jäätyminen merkitsee lehtien soluvälien ja soluseinien veden jäätymistä, jolloin itse soluista siirtyy vettä näihin solukon välitiloihin. Soluissa oleva vesi ei jäädy solunnesteen väkevyyden vuoksi, joka johtuu solunesteessä olevista jäätymisenestoaineista, kuten sokereista ja valkuaisaineista. Näin itse solut siis kuivuvat ja nahistuessaan solukko vaikuttaa osaltaan lehden olemukseen. Soluneste säilyy kuitenkin tällä tavoin edelleen jäätymättä eli soluneste väkevöityy entisestään. Vaikka itse solu kestäisi vaurioitumatta säilyessään sulana, niin lopullinen kuivuminen voi uhata. Eri lajeilla tässäkin on suurta vaihtelua ja joillakin talvenaroilla lajeilla yksi heikko lenkki on myös solunesteen jäätyminen ja siten solujen tuhoutuminen.

Lehtien käpristyminen vähitellen pakkasen kiristyessä johtuu siitä, että tämä solujen välitilan jäätyminen ja solujen kuivuminen ei tapahdu kerralla, vaan asteittain pakkasen kiristyessä. Käpristymisen määrään vaikuttaa myös solunesteen ja solujen välitilan vesipitoisuus, missä kasvilaji- sekä kasviyksilökohtaiset erot ovat tärkeitä. Mitä "märempi" lehti on, niin sitä enemmän käpristymistä esiintyy. Yleensä on myös niin, että vesipitoisimmat lehdet kestävät vähiten pakkasta tuhoutumatta. Suuri vesipitoisuus tarkoittaa siis esim. vähemmän solujen jäätymisenestoaineita, kuten sokereita. Ylenmääräistä vesipitoisuutta aiheuttaa esim. liika typen määrä kasvualustassa. Toisaalta liian kuivissa lehdissä soluista ei enää riitäkään vettä siirrettäväksi jäätyneisiin soluväleihin ja solut kuolevat kuivuuteen. Lehtien käpristyminen pakkasessa tuo toisaalta tähän kuivumiseen apua, sillä haihduttava pinta-ala on käpristyneessä lehdessä pienempi kuin ns. suorassa lehdessä. Alppiruusujen lehdethän ovat nyt sopivasti jopa tiukalla tötteröllä tämän seikan valossa.

Tuivion ja kaikkien muidenkin ainavihantien kasvien lehtien värisävyjen muutokset pakkasessa johtuvat myös em. asioista. Ensinnäkin jäätyneen lehden läpi kulkiessaan valo taipuu ja toistaa värejä eri tavalla kuin sulan veden tilanteessa ja kasvin lehdissä ollessaan jää luo lehden muiden aineiden kanssa yleensä tummemman sävyn. Kuivuvat solut näyttävät myös tummemmilta, kun solussa on vähemmän vaalentavaa vettä. Kasaan nahistuessaan rakenne luo tummemman olemuksen. Nämä seikat on havaittavissa myös kesävihantien kasvien lehdissä kevään ja syksyn halloissa, kun lehdet ovat vielä jäässä.

Ruskeat tai harmaatkin sävyt puolestaan kielivät vaurioista, joita lehtien /neulasten lehtivihreä on kohdannut; solut ovat ehkä liiaksi kuivuneet ja lehtivihreä on osittain tuhoutunut. Useilla havukasveilla osittainen lehtivihreän vaurioituminen kuitenkin korvautuu uudella lehtivihreällä keväällä kasvukauden alettua ja nestetasapainon palauduttua, kunhan vaurion määrä ei ole peruuttamattoman laaja ja solut ovat ehjiä. Kasvilajikohtaiset vaihtelut ovat suuria, mutta esim. kuvan tuivio palautunee taas kesäksi yllättävän helposti viriilin vihreäksi myös edellisten kesien neulasiltaan. Kevään vaikeat auringonpaahdetilanteet voivat tosin vielä hankaloittaa tilannetta...

Tämän merkinnän pointtina on siis tähdentää sitä, että toisaalta kasvit ovat erittäin sitkeitä, mutta laji- ja kasvupaikkavalinnoilla on merkitystä Suomessa. Esim. arimpia ainavihantia lajeja ei pidä istuttaa kohdille, joissa talven suojasäät sulattavat lumen ensimmäisenä tai joihin lumi kertyy tuulen takia heikosti. Lumipeite on yllättävän epätasainen jopa yli 10 sentin hankien aikana ja aivan erityisesti keväällä, jolloin nimenomaan tietyt aurinkoiset paikat paljastuvat suurille ja stressaaville päivän ja yön lämpötilaeroille jo maaliskuussa, vaikka lunta olisi keskimäärin puolikin metriä. Kullakin paikalla kannattaa siis tutustua lumipeitteen käyttäytymiseen, kun arkaakin kasvillisuutta suunnitellaan ja sijoitellaan paikoilleen. Yleensä lumipeitteen käyttäytymisessä on säännönmukaisuuksia kunkin paikan pienilmaston mukaisesti ja ne piirteet on helppo havaita ja loput päätellä yhden talven ajan tehdyn seurannan avulla.