Anna Erikssonin Fb-kirjoitus ja sen inspiroima oma pohdintani: Suomen rappiotila, traumahistoria ja valesivistyksellinen näennäisedistys taiteilijuuden, luovuuden, nerouden ja asioiden syvällisen ymmärryksen vakavana haittana

Tänään inspiroiduin Facebookissa tästä Anna Erikssonin hienosta kirjoituksesta liittyen kirjailija Miki Liukkosen kuolemaan, ja sen mukaisesti kirjoitin siihen liittyvää omaa pohdintaani Fb-seinälleni: teen siitä tähän alle myös oman blogipostaukseni, joka toimii tavallaan alustuksena siihen mainostamaani valituskirjoitukseeni, josta olen maininnut mm. tässä viimekertaisessa blogikirjoituksessani "Yhteiskunnallis-poliittista materiaalia Fb-julkaisuistani 24.6. - 11.7.2023 väliseltä ajalta - someaktiviteettini luonteen ja jatkokohtalon pohdintaa sekä analyysiä demokratian historiallisesta luonteesta".

Seuraavaksi pidemmittä alustuksitta alla tuo tämän päiväinen Fb-julkaisuni:

Anna Eriksson: "Suomi rakastaa sotilaita, ei runoilijoita.".

Tämä on yksi osuvimmista ja syvimmin perillä olevista kirjoituksista, mikä on vastaani tullut kuvattaessa Suomen kulttuurillista ja henkistä tilaa! - ja tuo lainattu lause kiteyttää niin paljon oleellista aikamme rappiosta ja Suomen ahdasmielisestä tilasta...

Viime viikkoina olen oikeastaan myös pohtinut omaa elämääni reflektoiden paljon myös noita Annan esille tuomia samankaltaisia asioita Suomen ja koko länsimaiden rappion tilasta, joten tämä Annan havainnollistus osui siksikin hyvin kohdalleen omienkin pohdintojeni puitteissa.

Itse en ole vain vielä onnistunut kaikkea sitä pukemaan sanoiksi (asiaa on mm. niin paljon...): tai itse asiassa olen kyllä jo kirjoitellut blogiini luonnoksena aika pitkän pätkän sellaistakin turhautumiseni ja kritiikkini syyvyyhtiä, millaista minun on pitänyt jo koko kesän ajan tehdä sinä mainostamanani pitkänä valituskirjoituksena, mutta minkälaisena sen sitten lopulta julkaisisi, vai pitäisikö se jakaa useampaan kirjoitukseen...

Joka tapauksessa tämä Annan kirjoituskin avaa myös sitä, miten itsekin voin huonosti tässä sairaassa ja monella tavalla historiallisesti kieroon jääneessä ja nykyään lisää kieroon kasvaneessa yhteiskunnassa.

Suomi sekä virallisena että kansallisena kokonaisuutena on edelleen monessa katsannossa juurikin se "Junttila", minkälaiseksi se on lyöty useasatavuotisen Ruotsin vallan aikana, ja josta Suomi ei ole kansana toipunut vieläkään, ja mistä yhtenä manifestaationa monista ilmenevät nuo Annan esille tuomat taiteilijuuden, nerouden ja runouden alistetut, vähätellyt ja mustamaalatut aspektit.

Muutenkin kaikki alammais- tai orjakansan kierot ja sairaat roolitukset ihmisille, historialliset traumavaikutukset yms. vallitsevat Suomessa edelleen hyvin vakavalla tavalla suorastaan yleisesti, vaikka näennäinen edistys pinnalta katsoen on näkynyt esim. viime sotien jälkeisenä aikana maamme tietyissä rakenteissa ja paikoissa.

Se edistys on ollut kuitenkin nimenomaan tällaiselle "junttikansalle" tyypillisesti hyvin kapeakatseista ja keskittynyt säntillisen yksitotisesti lähinnä vain muutamiin asioihin ja ominaisuuksiin, kuten "sotilaiden" lisäksi mm. urheilijoihin, IT-guruihin, poliitikkoihin, viihdetähtiin sekä virallisessa maailmassa vain tiettyjä globalistisia ja nykyään woke-ideologiankin mukaisia intressejä edesauttaviin "asiantuntijoihin".

Näistä historiallisista alammais- ja orjakansan juurisyistähän mm. Seppo Oikkonen blogissaan "Alkon kassalla" on jo vuosikausien ajan tuottanut hyvää analyysiä, ja tähän kyseiseen Annankin esille tuomaan ilmiövyyhtiin liittyen lainaan Sepon äskettäisestä kirjoituksesta "Taistolaiset ja väestönvaihto" tämän seuraavan kohdan, joka havainnollistaa ja selittää osaltaan noita taiteilijuusasioita erittäin hyvin ja syvällisenä taustoituksena >>

Seppo Oikkonen: "Suomalainen kansa nousi suunnilleen sadassa vuodessa kivikautisista savupirteistä yhdeksi maailman esimerkillisimmistä hyvinvointivaltioista – mutta on sanomattakin selvää, ettei meillä kielellis-kulttuurisena kansallisvaltiona voi olla mitään sellaisia sivistyksen institutionaalisia perinteitä, jotka tuossa ajassa olisivat muovanneet meistä kulttuurikansan. Kaikkien historiallisesti alistettujen kansojen tapaan omaamme erityisen herkkyyden jakautua kaikissa kysymyksissä kahtia, olemme alistamis- ja alamaismentaliteetin läpitunkemia, kampitamme ja kiusaamme toisiamme euroopanennätysmäärin, ja kansantautinamme on edelleenkin masennus. Syvä masennus on tyypillisesti vaivannut niitäkin, jotka kaikista kampitusyrityksistä huolimatta ovat onnistuneet nostamaan päänsä yhteiskuntamme yhdenmukaisuuden normipaineen pinnan yläpuolelle. Vietämme tänään ja aina Eino Leinon päivää.

Myös niin sanotut suomalaiset hyveet – lainkuuliaisuus ja lojaalisuus, ahkeruus ja rehellisyys, työ-, mies- ja sotakuntoisuus, kova halu nousta oppisivistystä hankkimalla paremman väen piiriin – ovat alistetuille kansoille tyypillisiä asenteita, jotka kansan historiassa ovat olleet keinoja osoittaa oma tarpeellisuus hallitsevalle herrakansalle.

Suomen katajainen kansa on kasvatettu Hurrin ja Herran nuhteessa, ja kolmesta kovasta yhtenäiskulttuuri-instituutiostamme – ne ovat kuin valtioita valtiossa – kirkosta, koulusta ja kasarmista tuo koulu on tainnut olla se, joka luonnostaan on mustasukkaisimmin varjellut tämän alistetun kansan mustavalkoista kulttuuriperinnettä. – Ja se onkin varjeltu niin ettei varsinasta ajattelun vapautumista ole toistaiseksi koskaan tapahtunut. Edes pakkoruotsista emme vielä ole päässeet irti.".

Itse lisään yhteiskunnallisessa katsannossa tuohon Annan "Suomi rakastaa sotilaita, ei runoilijoita." -toteamukseen vielä seuraavia asioita viitaten tuohon maamme näennäiseen edistykseen:

Suomen "kulttuurillinen edistys" on ollut ennen kaikkea teknologista, virallista ja rahataloudellista sekä suorittamisen ja muodon korostamista sisältöjen kustannuksella, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, miten juuri sivistyksen henkiset, sosiaaliset, taiteelliset ja kulttuurin ytimen katsannossa kansalliset aspektit ovat jääneet noiden keskeisimmin käytettyjen globalismi- ja talous"arvojen" jalkoihin koko ajan aivan liikaa.

Samalla valesivistykselliset ja monin tavoin vääristyneet länsimaiden ismi- ja aateaallot ovat pyyhkineet maamme yli tuhoa aiheuttaen viime vuosikymmeninä yhä pahemmin mm. ns. woke-ideologian, ilmastoalarmismin, monikultturismin yms. ylikansallisten huijausvyyhtien muodoissa.

Niinpä lisäksi "kulttuurillinen edistys" on Suomessa tarkoittanut katalasti sitäkin, miten varsinaisen sivistyksen sijaan olemme hullaantuneet narsistisesti yhä enemmän ulkoisten vaikutelmien haalimisen pakkomiellettä eskaloivista ominaisuuksista ja kohteista: pinnallinen viihde, porno / yliseksuaalisuus ja ahneet itsensä pönkittämisen mielteet ja keinot ovat ottaneet yhä määräävämpiä otteita ihmisistä.

Ei siksi ole mikään ihme, miten Suomi rakastaa noiden sotilaiden lisäksi nykyään juuri pinnallisia ja rappiollisia viihdetähtiä räppäreineen kaikkineen, jolloin mm. "nerokkaat kirjailijat" saati muutkaan varsinaisesti sivistyneet, taiteelliset, positiivisesti uutta humaania maailmaa luovat ja syvällistä näkemystä erilaisista asioista omaavat ihmiset eivät voi kunnolla menestyä tässä maassa, ja ilmeisesti he ovat tulevaisuudessa yhä ahtaammalla ja yhä epäarvostettavampia...

Monin osin he ovat nytkin suorastaan alistamisen, vähättelyn ja vääristelyn ikeessä, ja syvällisessä katsannossa heitä ei edes ymmärretä; niinpä oikeastaan suurin osa väestöstä siksikin sivuuttaa heidät olevaisen ulkopuolelle tai siis pitää heitä "liian kummallisina" tai "liian hörhöinä", ja osaltaan myös noissa woke-ideologisissa projisointimekanismeissa ko. rappion ilmentymänä tietynlaisina viholliskuvakarikatyyreinä tyyliin "Putinisti", "natsi", "äärioikeistolainen", ja ylipäätään siis vaikkapa tuona vähättelyn merkityksenä "yliherkkänä taiteilijana"...

Paradoksaalisesti virallinen Suomi ja etenkin tuo ns. woke-porukka myös muutenkin on aivopesty luulemaan, että "edistyksellinen sivistys" on muka tuota narsistista viihdettä ja woke-saastunutta uhri- ja hyvesignaloivaa ideologiasisältöä.

Niinpä mm. mitä enemmän Suomikin "wokettuu", niin sitä etäämmälle yhteisöstä pakenee / tuhoutuu toimiva ja hedelmällinen sivistyskulttuuri, ja edelleen paradoksiteettina historiallisesti ahdasmielistä maamme tilaa korvaa siinä lähinnä vain uudenlainen narsistisilla ja teknokraattisilla ulkokultaisuuksilla koristeltu ahdasmielisyys.

Sosiaalinen perusrakenne kansakunnan tilassa ei juuri muutu, mutta sen juurilta ja traumasairaasta itsestään syntyy yhteisön keskuuteen vain toisenlainen sairas manifestaatio globalististen manipulaatioiden ikeessä, koska useita satoja vuosia vanha ja ytimeltään rajun vahva orjakansan kokonaisluonne ei niin vain parannu.

Eikä tosiaan sellaista parantamisprosessia ole etenkään virallisesti nähtävissä vain muutamia vaihtoehtomedian ja edistyksellisimpien yksilöiden joitakin ponnistuksia ja havainnollistuksia lukuun ottamatta - Anna Eriksson tässä näistä jälkimmäisistä nyt yhtenä toivon merkkinä esittelyssä...

Suomesta ei "junttius" katoa sillä, että lyödään sitä piilottamaan pinnallisia ja haitallisia "woken" tyylisiä ideologioita maailmankuvaksi tai että globalistisesti mm. "sotilaita" yliarvostamalla liittoudumme Natoon yms. ylikansallisiin ja länsirappion osaltaan kyllästämiin organisaatioihin.

Eikä traumahistoriamme parannu kollektiivisesta sielustamme sillä, että kuvittelemme juurikin noiden ylikansallisten ja toisaalta kulttuurinarsististen intressien luovan "edistystä".

Tämä kulttuurinen rappio ja Suomen ahdasmielinen tila on tullut itsellenikin selväksi myös sillä tavalla, kun olen näitä ongelmia havainnoinut myös omassa alkuperäisen ja jo paljolti hylätyn arkeni raamituksessa viheralalla mm. maisema-arkkitehtuuria opiskelleena:

Miettikää tämänkin suhteen mm. sitä, miten edellä kuvatun rappion myös yksi manifestaatio käytännössä on se, kuinka maamme viheralalla on suorastaan maanisesti alettu vihaamaan ja eliminoimaan ns. "vieraslajeja" kasvillisuudessa, ja miten kaupunkien ja muidenkin alueiden viheraluehoidossa edelleenkin pitäydytään niin paljon niittyjen / nurmikoiden yksioikoisissa ja ankaran kapeamielisissä niittotyötavoissa mm. kukkaniittyjen ja yleensäkin monipuolisemman kasvillisuusilmeen luomisen / säilyttämisen sijaan -- näistäkin kaikista on tullut myös tänä kesänä monia havaintoja haaviini siinä mainitsemassani ns. vuodenkierron valokuvausprojektissani Espoossa ja Hämeenlinnassa.

Oman elämäni kokonaishavaintona koen ja tiedän siis itsekin olevani ns. erityisherkkä ja hyvin luova persoona, joka tämän kaiken rappion sekä hyvin näkee syineen että todella ikävällä tavalla haitallisesti kokee sen vaikutuksia oman itseni alistamisena ja tukahduttamisena koko ajan tässä maassa.

Olen omalla tavallani juuri se "runoilija", joka kauhistelee ja suree hyvin ahdistuneena sitä, miten "sotilaita" nostetaan koko ajan vääristyneesti ja perusteetta virallisesti ja muillakin tavoilla kansakuntamme kaapin päälle näennäisen edistyksen mukaisiksi ulkokultaisiksi ihailun ja arvostuksen kohteiksi -- kulttuurimme ja "edistyksellisyytemme" valheellisuus ei voisi olla kierompaa ja nurinkurisempaa...

Tätä nurinkurisuutta ja kokonaisrappiota alleviivaa nyt myös se, miten parhaillaan virallinen valtamme on projektiivisesti ja ylimielisesti vihakiihottunut valtiovarainministeri Riikka Purran vanhoista kirjoituksista (vaikka ne eivät fiksuja olekaan tai olisikaan), ja siksi samalla muut yhteiskuntamme varsinaisesti huonossa jamassa olevat aspektit jäävät sellaisen kohkaamisen alle sivuasioiksi tai jopa vaille huomiota, eikä muutenkaan niidenkään juurisyitä edes ymmärretä kunnolla mm. sosiaalisesti ja länsieliitin haitallisten intressien ja kyhäämiensä petosten vaikutuksista käsin...

Länsirappion vakavasta ilmenemisestä myös taiteessa: havainnollistukset luontovalokuvaamisen parista yhteiskunnallis-sosiaalisen analyysin kera

Nyt tuli somessa itselleni esille osaltaan erittäin osuva havainnollistus länsirappion jopa ihan perikatovaarastakin, jossa liian monien ihmisten ymmärrystä, toimintaa ja asenteita on jo pitkään yhä enemmän varjostanut huijaava keinotekoisuus (vääristynyt pinnallisuus) ja narsistinen eduntavoittelu keinoilla millä hyvänsä, vaikka olisi kuinka tökeröstä, katalasta ja ilmiselvästäkin valehtelemisesta kyse sen osana.

Tämänlainen suuressa illuusioiden suossa ja yhteisessä valheessa eläminen on toki radikaaleimmin tuttua monenlaisissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa geopolitiikasta ja kollektiivisista kokonaisuuksista paikallisiin ja yksilöllisiin seikkoihin saakka - kuten olemme joutuneet havaitsemaan niin paljon etenkin covid-petoksen aloittamassa viime vuosien rappioeskalaatiossa.

Tällä kertaa juuri tuollaisesta kulttuurirappiosta esille poimimani havainnollistukset liittyvät omaan erikoisosaamiseni alueeseen ja isoon kiinnostuksen kohteeseeni, eli valokuvaamiseen, ja tarkemmin siis luontovalokuvaamiseen. Oikeastaan sitä kautta kuuluen myös yleensäkin luonto- ja sääasioihinkin, jotka ovat myös sitä ominta itseäni olemassa olossani.

Näissä aspekteissa havaitsin Facebookin kahdessa valokuvausryhmässä ("Beautiful Nature" ja "Sunrises n Sunsets") kaksi tökeröä valevalokuvaa, jotka ovat muka esittävinään jotain "onnekkaasti ja uhrautuvasti" muka valokuvaamalla saatua tilannekuvaa ihmeellisestä luonnosta, mutta jotka oikeasti ovat aikaan saatuja keinottelemalla valheellisesti valokuvan tietoteknisellä käsittelemisellä (fotoshoppaamalla).

Nämä kuvat eivät siis esitä ollenkaan niissä uskoteltuja luonnonolosuhteita, vaan ne esittävät täysin keinotekoista ja valheellista tilannetta kontoillaan, jotka on tehty tietokoneella ja joita ei ole luonnossa oikeasti ollenkaan olemassa. 

Lisäksi ne kuvat on käsitelty illuusioiksi niin, että efekti- ja huomiohakuisina ne on muokattu näyttämään erityisen näyttäviltä ja erikoisilta kuin kyseessä olisi siis muka "mahtavista mahtavin luonnonnäytelmä".

Seuraavassa otan esille nämä kyseiset kuvat Facebookista linkkeinä, joiden katselijakommenteissa kävin myös itse kommentoimassa näiden kuvien petoksellisuutta, ja lainaan kokonaisina myös nämä kommenttini tässä yhteydessä:

Kuva 1 >> "Revontulet tanssivat pilvien yläpuolella Suomessa.." -- kommenttini siihen: Selvästi fotoshopattu feikkikuva, jossa on yhdistetty materiaalia ainakin kahdesta eri kuvasta: nuo pilvet ovat kesään ja päiväaikaan (ei yöllä eikä talvella, jolloin revontulia nähdään Suomessa) kuuluvia kumpu- ja kuuropilviä, jotka on napattu jostain muusta kuvasta ja yhdistetty noiden revontulien mukaan. Vesistöosa kuvasta näyttää myös pikemminkin kesätilanteelta ja lienee jostain kolmannesta kuvasta yhdistetty... - näin sitä huijataan taiteessakin ja kerätään sillä perusteetonta ihailua ja kunniaa.

In English: Clearly a photo shopped fake photo, where there are material at least from two other pictures: those cumulus clouds belong to summer and in daytime (not at night and in winter, where northern lights can be seen in Finland), which are compiled from some other photo with those northern lights. That body of water also seems to belong to a summer situation and is probably included from a third picture... - This way also in art one makes frauds and gathers unjustified admiration and honor.

Kuva 2 >> "Tyyneys,, Kaunis uni" -- Kommenttini siihen: Clearly a fake photo shopped photo! - The reflection on the water don't match the Moon at all. That's because the "big moon" is photo shopped on top of the Sun, which is the real reason of that narrow water reflection. In addition that sky is artificially darkened to make it look like it is supposedly taken at night. But on that darkened sky there are clouds all over, but they don't show before the "moon". Therefore this picture is both a fraud and a clumsy work at photo shopping. This is the way one makes frauds also in art, and gathers unjustified admiration and honor to him- / herself. And at last: it is very odd, that all other commentators here don't realize this much clear example of a fake photo, and instead they swoon in honoring illusions about it.

Näiden lisäksi taitaa olla monia muitakin vastaavia, mutten nyt enempää katsonut niitä esille: nämäkin löytyivät silti melko heti vain vähän ko. Fb-ryhmiä tiiraillessani. Voidaan siis olettaa, että etenkin somessa tämänlainen huijaaminen voi olla yllättävänkin yleistä ja osin vakavaa.

Joka tapauksessa tässä tulee esille se, miten taiteen ja muunkin luovan kulttuuritoiminnan piiriinkin on jo päässyt pesiytymään tämä länsirappion sisältö monine aspekteineen!

Katsotaanpa tässä kattavasti sitä, minkälaisia nämä aspektit ovat näihin taide-, luonto- ja kulttuuriasioihin liittyen:

1. Osaltaan kyse on narsistisesta härskiydestä käyttää tietotekniikan kaikkia mahdollisuuksia avuksi luotaessa tällaisia valevalokuvia ja siten laajemmin kulttuuripetoksia: kun valokuvien jälkikäsittelystä kuvanoton itsensä perään on tullut tavallaan hyvin helppoa informaatiotekniikan kehityttyä, niin sen parissa mm. narsistiset oman edun tavoittelun mielteet on myös helppoa toteuttaa. 

Tekniikka siis itsessään ei ole tässä pahaa sinänsä, mutta sen piirissä pahuus pääsee aikaisempaa helpommin toteuttamaan itseään, kun ihmisluonto on aikaisempaa tavallaan saastuneempaa tässä länsirappiossa - tästä ihmisluontosaastumisesta alla lisää analyysiä:

2. Noissa valokuvien katselijakommenteissa kaikki muut kuin minun kommentit ovat pelkästään ylistäviä ja ihannoivia ko. valokuvia kohtaan, joka tuo esille sen, miten ihmisten havainto- ja ymmärryskyvyt ovat ilmiselvästi taantuneet tässä länsirappiossa mm. näin valokuvienkin katselemisen ja tarkastelemisen suhteen.

Tästä juontuu rappiotarkasteluun monenlaisia asioita, joista yksi on se, kuinka monilla ihmisillä ei ole kykyä tunnistaa visuaalisesti luonnonilmiöitä oikein eikä heillä ole siksi mahdollisuuksia tehdä kunnollisia havaintoja ja johtopäätöksiä näkemästään luonnosta tai luonnonilmiöistä valokuvissakaan. 

Osasyynä siinä on myös se, miten etenkin (suur)kaupungeissa asuvilla ihmisillä reaalimaailman luonnosta ja luonnonilmiöistä erkaantuminen on tehnyt osatehtävänsä tässä havainto- ja ymmärryskykyjen taantumisessa. Heillä ei ole siksi usein edes perusasiat hallussa luonnon ominaisuuksista, rakenteista, käyttäytymisestä jne., jolloin heillä on jo lähtökohtaisesti huonot tiedot havainnoida luontovalokuvia kunnolla, ja sen kautta määritellä niiden "hyvyyttä" / "kauneutta".

Syynä on myös se, miten länsimaissa tietotekninen visuaalinen kulttuuri on laajentunut ja voimistunut niin radikaalisti kaiken kattavaksi, että ihmiset ovat luonnon autenttisesta visuaalisuudesta ylikorostuneesti ymmällään, kun kaikenlaisilta tietoteknisiltä ruuduilta (älykännykät, tietokoneet ja televisiot kaikkineen) nähtävien kuvien ja videoiden orjina ja käyttäjinä he mieltävät kokonaisvisuaalisuutta maailmasta vastaavasti ylikorostuneesti.

Olemmehan kaikki ainakin vilaukselta (kunhan oman kännykän tuijottamiselta ehtii) nähneet sen, miten hyvin monet ihmiset kaikkialla liikkuessaan tuijottelevat ja räpläävät vain kännyköitään, eikä siinä tietenkään tule havainnoitua omilla silmillään autenttista luontoa ja ympäristöä kuin vain nimeksi; kunhan se vain nippa nappa on tarpeellista liikkumisen sujumiseksi.

Sellainen tietotekninen visuaalisuus on usein hyvin suoraviivaista, pinnallista, nopeaa, sameaa, ylitsepursuavan runsasta ja hektistä sekä tarkastelukulmiltaan kapeaa ja ylikohdistunutta, joka poikkeaa ympärillä olevan reaalitodellisuuden luonteista monilla tavoilla.

Tietotekninen visuaalisuus on siinä keinotekoista, illuusiollista ja vääristävää monilta osin verrattuna reaalimaailman ympäristö- ja luontosisältöihin, ja muutenkin mm. somen ja muun median sisällölliset seikat ovat usein niin toisenlaisia koko muuhun reaalimaailman luonteeseen nähden: 

Osa sitä on todellakin myös se, miten etenkin länsimaissa on ryhdytty radikaalisti hyödyntämään juurikin tätä tietoteknistä visuaalisuutta vaikutettaessa virallisen vallan ja sen takaisten voimien tahoilta massojen käsityskykyihin olevaisesta, maailmankuviin yleensäkin yhteiskunnallisesti ja poliittisesti, sekä jopa koko ihmiskäyttäytymiseen kaikkineen.

Itsehän olen tästä kännykkätuijottelijoiden kaanonista radikaali poikkeus mm. niin, että esim. julkisilla liikennevälineillä liikkuessani en katsele kännykkää lähes ollenkaan, vaan sellaisen räpläämisen sijaan keskityn seuraamaan esim. linja-auton ikkunasta aina maisemia ja ylipäätään luontoa ja säätä kaikkineen.

Täten kaikki em. huomioiden tuollainen tietotekniseen visuaalisuuteen jopa orjallisesti kiinnittyminen valtaosalla länsimaisia(kin) ihmisiä vääristää ulkoisten asioiden havainnointi- ja ymmärtämiskykyä mm. juuri omin silmin havaittavien luonnonilmiöiden piirissä, ja näinkin monilla ihmisillä syntyy vakaviakin vaikeuksia tulkita myös näitä luontovalokuvia oikein (eli myös tunnistaa selviä feikkivalokuvia valheiksi), kuten näissä esille otoissani havaitaan.

3. Kun länsimainen ihminen on mm. edellä kuvatulla tavalla tietoteknisten ja myös muidenkin seikkojen takia taantunut havainnointi- ja ymmärryskyvyiltään, niin siitä osaltaan juontuu vakavia seurauksia myös muihin asioiden ja tilanteiden käsittelyihin ja ajatteluun itseensäkin!

Yksi osa sitä on virallisen vallan vastaisessa aktivismissa ja sen osa-alueena viime vuosina toki osaltaan myös ihan oikein ja tarpeellisesti nousseessa salaliittoasioiden tutkimisessa ilmenneet ns. hörhösisällöt, joissa osaltaan ei nimen omaan osata havainnoida näitä luontosisältöjä ja laajemmin edes koko ulkoista maailmaakaan välillä kunnolla / oikein.

Siitähän ovat esimerkkeinä etenkin aktivismin tyypillisessä tyyssijassa eli somessa ja osassa vaihtoehtomediaa nähtävät uskomus- ja kulttisisällöt aiheinaan mm. "litteä maa", "kemikaalivanat" ja laajemmin "säänmuokkaus" utopistisilta osiltaan, "Nibirun tuleminen" (ns. salattu tähti / planeetta, joka lähestyy ja lopulta saapuu aurinkokuntaamme aiheuttamaan muka maailmanlopun), "avaruusolento- ja UFO-asiat" jne.

Kun em. kaltaista visuaalista ja sisällöllistä vaikeutta hahmottaa ulkomaailmaa ja sen osana myös luontoa, säätä ja ilmastoa ilmenee ihmisillä, niin heille on helpompi "syöttää" tuollaisen em. kaltaisessa tietoteknisen visuaalisuuden mieliin iskostuneissa puitteissa muka "uskottavia" kuvia ja videoita "todisteiksi" em. kultti- ja uskomussisältöjä varten.

Niinpä muka "kemikaalivanoista todistaa juuri tuo ja tuo video, ja se ja se kuva!", vaikka varsinaisesti kyseessä on hyvin usein myös juuri muokatut ja feikatut valokuvat niissäkin tilanteissa em. esille ottojen tapaan, tai sitten ei siis lähtökohtaisestikaan ymmärretä mm. sään ja ilmaston käyttäytymistä, jolloin autenttisista valokuvistakin kuvitellaan vääristyneitä ja utopistisia mielteitä ja vainoharhoja - nämä molemmat ovat siis yksi versio valokuvien väärin havaitsemisessa ja väärin ymmärtämisessä osana koko ongelmaa.

Mutta tämänlainen kultti- ja uskomussisältöjen vaara toimii myös virallisen vallan taholta käsin niin, että voidaan vakavasti epäillä niissä ilmenevien havainto- ja ymmärrysvääristymien voimistuvan myös heidän piireissä näissä kuvatuissa aspekteissa, ja tietenkin myös osana tähän tietotekniseen visuaalisuuteen hukkumisen seurauksissa: 

Siksi hyvinkin todennäköisesti ilmastoalarmisminkin sisältöihin voi tulla radikalisoitumista osaltaan myös siten, että kuvatulla tavalla mieleltään ja havainnointikyvyiltään taantunut ihminen saattaa hyvinkin mieltää ko. alarmismin valesisällöt tosiksi entistäkin fanaattisemmin mm. asemoidessaan maailmankuvaansa ko. tietoteknisen visuaalisuuden edesauttamassa luonnosta ja ulkomaailman rakenteesta erkaantumisen ikeessä - "sopivilla" valokuvilla ja videoilla voidaan saada ko. tavalla alarmistinen mieli upotettua ko. ideologian ikeeseen yhä toivottomammin ja vaarallisemmin.

4. Sitten kulttuurillisena seikkana näissä tarkasteluissa voidaan havaita myös se, miten yleinen rappio koko länsimaisen sivilisaation ajattelukyvyssä vaikuttaa osaltaan tässäkin: kun kulttuuri ja ajattelu on taantunutta ylipäätäänkin, niin ihmisillä keskimäärin on aikaisempaa vaikeampaa mieltää, tunnistaa ja käsitellä kaikkien asioiden syviä, prosessillisia, monikerroksellisia, osa-alueiltaan interaktiivisia ja analyyttisyyttä vaativia sisältöjä.

Luonnonilmiöt ja monet muutkin ulkomaailman ominaisuudet ja rakenteet ovat luonteiltaan juuri sellaisia, että niiden kunnolliseksi ymmärtämiseksi ihmisiltä vaaditaan juurikin kunnollista ajattelukykyä, jossa syviä, prosessillisia, monikerroksellisia, osa-alueiltaan interaktiivisia ja analyyttisyyttä vaativia sisältöjä pystytään sekä empiirisellä tavalla että luovalla ajattelulla käsittelemään oikein / kunnolla.

Siksi ko. rappiossa niiden tunnistaminen mm. luontovalokuvistakin vaikeutuu ja hämärtyy, joka osaltaan vaikuttaa sellaisten kuvien havainnointi- ja ymmärtämiskykyihin huonontavasti.

Eli em. kaltainen tietotekninen visuaalisuus taannuttaa tätäkin ymmärryskyvyn aspektia osaltaan, ja toisaalta taantumuksen virta käy toisinkin päin: kulttuuriltaan ja ajattelultaan taantunut ihminen tai ihmisyhteisö alistuu entistä helpommin moisesti "laatikollisen" tietoteknisen visuaalisuuden orjaksi / valtaan.

Tylsämielisille on täten helppoa markkinoida nopeaa, heti / tiukan rajatusti vaikuttavaa ja yksinkertaista tietoteknistä visuaalisuutta ja sen mukaista "kuutiosisältöä": luontovalokuvista siten havainnoidaan vain sen mukaiset osat ja ymmärretään niistä sisällöllisesti vain pieni osa ja sekin todennäköisesti ainakin osittain vääristyneesti.

Näin noissa esille ottamissakin valokuvatilanteissa myös ilmeisesti tapahtuukin, kunhan niissä vain tietty elementti (keskipisteenä oleva objekti tai tietty värivalikoima) on riittävän säväyttävä, ja kaikki muu jää toissijaiseksi ja siten myös rumuudeltaan / valheellisuudeltaan havaitsematta.

5. Kulttuurillinen ja ajatuskyvyn yleinen rappio tarkoittaa myös sitä, että estetiikan ja kauneuden taju voi myös taantua, ja länsimaissa sellainen taantuminen onkin vakavasti tapahtunut! 

Sen kautta tähän aihepiiriin liittyen juontuu sellainen vaara, jossa luontovalokuvissa olevaa kauneutta ei pystytä mieltämään hyvin, kun lähtökohtana on kapea kauneuskäsitys mm. kuvallisista asioista itsessään. 

Niinpä juurikin voi juuri noissa esille otoissani nähtävään tapaan käydä niin, että melkoisen tökeröstikin kuvankäsittelyä tietokoneella jälkikäteen saaneet valokuvat eivät esittäydy näin mieleltään taantuneille ihmisille rumina, kuten kuuluisi. 

Siinä esitelty ihan "vain" silkka kuvateknillinen ja estetiikan itsensä ominaisuuksiin perustuva heikkolaatuisuus ja vajavaisuus piiloutuu havainnoinnin ja käsityskyvyn taakse, kun kuvassa muutoin esittäytyy mm. juuri ko. tietotekniseen visuaalisuuteen perustuvaa ja sen puitteissa "elävää" kuutiollista näyttävyyttä ja itsetarkoituksellisen heti vaikuttavaa "showmeininkiä".

Niinpä sen tapaisesti huonoa kuvaa voidaan silti kommentoida tyyliin: "ihmeellisen kaunis", "wonderfull", "äärimmäisen taidokas kuva" jne.

6. Estetiikan ja kauneuden tajun taantuminen osana koko kulttuurin rappiota tapahtuu myös virallisen vallan ja sen takaisten voimien tarkoituksellisella avustuksella, jossa juurikin mm. WEF-sidonnaisen fasismin ja heidän piiriensä johtajien ja muiden "vaikuttajiensa" (kuten Klaus Schwab ja Yuval Noaḥ Harari) kautta teot ovat edesauttamassa sekä em. kaltaista tietoteknistä visuaalisuutta edelleen pahemmaksi osana teknokraattisen tyranniansa muodostamista että tekemässä rahatalousohjasteisen tyranniansa kautta myös hallaa kaikelle länsimaiselle(kin) kulttuurille.

Kun rahatalousohjasteinen markkina- ja yhteiskuntarakenne tiukentaa ko. WEF-sidonnaisen fasismin totalitarisoituessa otettaan, niin ihmisluontoa muokataan sen mukaan yhä "yhteensopivammin" kuutiolliseksi ja sisällöllisesti köyhäksi kauppa- ja hyödyketavaraksi ilman sielua ja vääristyneiden sosiaalis-psyykkisten ominaisuuksien kera.

Tämä ihmisyyden "kuutiollistaminen" ko. fasismissa "kunnon kansalaiseksi" muokkaamista varten kaventaa täten myös osaltaan ihmisten ajattelu- ja havainnointikykyä sekä tuhoaa estetiikan ja kauneuden tajua.

Siinä ihminen lukittautuu entistäkin enemmän mm. osaksi ko. tietoteknistä visuaalisuutta, jota on siis myös tarkoituksella muokattu yhteensopivaksi tuon WEF-fasismin kaikkein agendojen toteuttamiseksi yhteiskuntiin mm. rahataloususkonnon, ilmastoalarmismin, woke-ideologian ja monikulttuuristisen väestönsiirtohaitan kautta. 

Siinä yksilöt korostuneesti hakevat mm. visuaalisen mieltämisen "aineksensa" siltä kannalta yhä enemmän, joka kaventaa siis myös kykyä ymmärtää kauneutta ja muita ominaisuuksia (kuten petoksellista muokkaamista) valokuvissakin.

Tällaisille "kuutioihmisille" riittääkin sitten enää se, että esim. luontovalokuvissa he saavat nähtävikseen yhtäältä samanlaista "pikanttiutta" kuin vaikkapa älykännykän ruudulla efektirikkaimmissa somekuvissa ja -videoissa yksinkertaisimmillaan ja mielihyvää tehokkaimmin nuoleskelevissa muodoissa, kuten taloustotalitarismin ja WEF-agendojen "kauppatavarana" kuuluu muka olla.

Sellaista kuvallistamisen miellettä sitten samastetaan ja assosioidaan luontovalokuvissa vastaavanlaisten efektipinnallisuuksien mukaisesti "upeudeksi", jossa moisten kuvien varsinainen rumuus ja valheellisuus jää sen taakse piiloon ymmärtämättä - enää ei tunnisteta selviä valevalokuvia ja petoksellisesti väärin luotuja luontotilanteita niissä, kunhan "Kuva" vain näyttää uuden WEF-kansalaisen silmissä "upealta" ihan pinnallisesti.

7. Filosofisempi tarkastelukulma löytyy puolestaan siitä ko. asiavyyhtiin, jossa nähdään länsimaisen ihmisen ajatuskyvyn taantumisen taustasyynä pitkänajan kulttuurilliset ja sosiaaliset prosessit ja taantumisen ominaisuudet: länsimaissa on ollut eräänlaisena kulttuurillisena ja sosiaalisena kantoaaltona kauan se, että yksilöllisyys on yhä enemmän korostunut kollektiivisten ja sosiaalisten asioiden mieltämisen ja ymmärtämisen kustannuksella, ja tullut sokeuden ja narsismin asteelle erittäin vakavasti.

Tästä on ollut pahenevasti seurauksena mm. juuri narsististen piirteiden korostuminen monilla ihmisillä ja ihmisryhmillä, joka myös vaikuttaa osana tätä visuaalisenkin kulttuurin taantumisen vyyhtiä.

Nimittäin tuo yli-yksilöllisyys ja sen oheinen narsismi voivat siinä ajaa monia ihmisiä toteuttamaan itseään keinoja kaihtelematta myös epäeettisillä, moraalittomilla, petoksellisilla ja valheellisilla keinoilla, josta siis yksi havainnollistus on tässä esitellyn kaltaisten valevalokuvien loihtiminen julkiseen käyttöön, kunhan ne vain näyttävät "upeilta", ja siten tässä taantuneessa rappiopiirissä täyttävät tehtävänsä omanedun tavoittelun aseina ja työkaluina.

Niinpä nyt nähdään näin taiteenkin piirissä sitä, että taideprojektien tuotteita voidaan jo varsin julkisesti ja yleistyvästi muokata miten tahansa moraalittomasti minkälaiseksi tahansa petokseksi ja houkuttimeksi, kunhan sen avulla ko. kohteen muokkaaja saa täytettyä narsistisia tarpeitaan ja tavoitteitaan, sekä huijattua kanssaihmisiä ihailijoikseen.

Sitten osana ko. WEF-sidonnaista ihmisluonteen "kuutioittamista" moinen taktikointi pääsee yhä helpommin käyttämään hyväkseen yhteisöjä, joiden piireissä ei enää ymmärretä kunnolla kauneutta, estetiikkaa, väärennöksiä, petoksia ja katalaa manipuloimista. 

Siinä samalla liian paljon haetaan mielihyvää liian pinnallisista ja vääristyneistä objekteista, kunhan ne vain efektiivisesti säväyttävät riittävän yksinkertaisesti ja nopeasti missä muodossa tahansa, ja sopivat osaksi ko. tietoteknistä visuaalisuutta "tehokkaana" teknokratian ilmiönä.

Niinpä voidaan kiteyttää länsirappiosta myös lopuksi: epäautenttisuus tavaroissa, asenteissa ja jopa taiteessakin ei haittaa enää monia ihmisiä, kunhan ko. kohteesta saa tavalla taikka toisella hyötyjä, nautintoa tai etuja - sisältö saa olla mitä tahansa vääristynyttäkin muodollisen käytettävyyden ja hyödyketarpeellisuuden hyväksi...

---- Loppukaneettina voinkin omalta osaltani nyt todeta sen, että jo aika monta kertaa näissä kaikissa somen sivuillani mainitsemani vuodenkierron seurannan valokuvausprojektini Espoossa ja Hämeenlinnassa saa tästä esille otosta ja rappioanalyysistä sisällöllisesti merkittävän ko. rappiota vastaan taistelevan aspektin myös tarpeelliseksi ominaisuudekseen!

Oma aktivismini ja maailmanparantamiseni on siis merkittävästi myös sitä, että näitä kuvattuja rappioilmiöitä vastaan luon ja tuotan kanssaihmisille hyvää ja autenttista taiteen ja tieteen sisältöä näin valokuvataiteeni kauttakin, ja siinä siksi saan tästä nyt yhä lisää motivaatiota tehdä sitä projektia niin hyvin ja niin paljon kuin mahdollista! - aikanaan sitten nähdään mihin siitä on käytännössä, kun avautuu aika julkaista siitä materiaalia...

Valokuvausprojektini seikkaperäisessä esittelyssä - Vuodenkierron tutkinnan valokuvaamisvaihe vuosina 2015 - 2019

Vuosi 2019 ja samalla koko vuosikymmen on tulossa aivan lähihetkillä päätökseensä tätä julkaistaessa, joten tilanteelle osuvasti suuntaan tässä kirjoituksessa katsettani tiettyyn omakohtaiseen menneisyyteeni ja toki osittain myös tuleva on mielessäni - Poimin näissä merkeissä nyt itselleni erityisen tärkeäksi muodostuneen projektini esittelyyn kunnolla.

Kyseessä on vuodenkiertoa monessa eri katsannossa tutkiva valokuvausprojektini, josta olen aikaisemmin hieman kertoillut ainakin Facebook-sivullani, mutta nyt kerron tästä hyvin seikkaperäistä asiaa myös täällä blogissa, koska siinä on nyt tullut saavutetuksi tämän päättyvän vuoden lopuksi iso merkkipaalu / välietappi - Olen nimittäin saanut päätökseen viimein projektin itse valokuvaamisosion, jossa minulla oli valtava määrä kuvauskohteita sekä Espoossa että Hämeenlinnassa vuosina 2015 - 2019.

Tosin mainittakoon nyt, että olen aikeissa sisällyttää tähän projektiin vielä kahden äskettäin remontoidun puiston jatkovalokuvaamista juuri alkavalle ensi vuodelle, mutta tämä on koko projektiin nähden vain alle yhden prosentin osuus jo kuvattuun materiaaliin nähden, eli ei juuri mitään.

Koko projektissa oli valokuvaamista kaiken kaikkiaan siis jo vuoden 2015 alusta saakka, ja viimeisessä ns. lopullisessa muodossaan viime vuoden (2018) marraskuusta saakka projekti oli kuvaamisen osalta laajimmillaan - minulla oli huolellisesti etukäteen suunniteltuja kuvausreittejä em. kaupungeissa ja kullakin reitillä oli kuvauskohteita vaihtelevia määriä eri vuosina ja siis eniten marraskuusta 2018 alkaen - tämä viimeisin valokuvaamisvaihe sisälsi jopa neljä erillistä kuvaamisreittiä neljälle eri päivälle, eli Espoossa 3 kpl. ja Hämeenlinnassa 1 kpl.

Kävin jokaisen reitin läpi säännöllisen reittiaikataulun mukaan kaikkina vuosina noin 1 - 2 viikon välein jatkuvasti saadakseni aikaan vuodenkierron kuvasarjoja mielenkiintoisesti ja avartavasti kussakin kuvanottopaikassa: kuvaamiskerrat vaihtelivat mm. sääolosuhde- ja luontotilannevalintojen mukaan, ja merkitsevää aikataulusommittelussa oli välillä myös muiden kiireiden kanssa säätäminen. 

Joka tapauksessa kuvaamisen suorittaminen oli oikeastaan koko ajan erittäin sitovaa ja kuvauskertoja valittaessa piti koko ajan tarkkailla sääennusteita ja luonnonvaiheiden kehittymistä. 

Niinpä piti oikeastaan olla jatkuvasti kuvausvalmiudessa mille päivälle tahansa, kun sääolosuhteidenkin valinnat kuvaukseen olivat niin usein hankalia, ja vaativat usein rohkeita ja pikaisia päätöksiä aikatauluttamiselle sekä lyhyen varoitusajan ratkaisuilla että äkkimuutoksilla jo tehtyihin päätöksiin. 

Välillä olosuhteiden hankaluudet aiheuttivat myös uusinta- tai ns. paikkauskuvausta jälkeen päin yksittäisten kohteiden kuvaamisen epäonnistuttua varsinaisen lenkin aikana, jolloin tuli siis tavallaan yksi tai kaksi ylimääräistä kuvauspäivää varsinaisten lisäksi heti perään - epäonnistumisten syinä olivat tyypillisesti liian hankalat sääolosuhteet ja kameran toimintaepävarmuudesta johtuneet haitat, kuten liian epäteräviksi jääneet kuvat. Joskus myös yllättävät ihmisvilinätilanteet kuvien haitoiksi aiheuttivat samaa korjaamistarvetta, josta eräänä kesänä (en nyt muista vuotta tarkkaan) esimerkkinä olivat silloin uunituoreen "Pokemon Go" -pelin ulkopelaamisen massatapahtumat.

Noissa kuvauskerroissa tihennettyä kuvaamisintervallia oli tarpeen tehdä nopeissa luontomuutoksissa (alle viikon tai n. 4 - 5 päivän intervalli) ja pidennettyä puolestaan hitaissa luontomuutoksissa (enimmillään n. kaksi viikkoa intervallia).

Nopeita luontomuutoksia olivat esim. lumipeitteiden nopeat muutokset äärestä toiseen nopeasti vaihdelleissa säissä ja loppukeväällä lämpö- ja helleaalloissa nopeat kasvillisuuden kasvuunlähdöt ja kehitykset. Hitaita luontomuutoksia olivat esim. talvella pitkään lähes muuttumattomina pysyneet lumipeitevaiheet ja loppukesällä kasvillisuuden lopulliseen kypsyysvaiheeseen tulleet "pysähtyneet" vaiheet. 

Ruskan seuranta noudatti luonnon kehitysnopeudessa joka syksy helpommin ennakoitavaa muutosta kuin keväällä kasvien kasvun hyvin lämpötilasidonnaisten kasvuvaiheiden selvästi vaihtelevammat kehitysnopeuden muutokset.

Nyt tämän päättyvän joulukuun aikana viimeiset kuvauslenkkien kierrokset sain siis viimein tehtyä: tämä on iso muutos, kun kuvaushommat olivat varsinkin kahden viimeisen vuoden aikana niin runsaita ja intensiivisiä. 

Tuloksena on siis nyt useita tuhansia valokuvia sisältävä kuvapankki, jossa monista kohteista on jopa vuodesta 2015 alkaen yhtenäiset vuodenkierron kuvasarjat tähän joulukuuhun saakka, ja toisista kohteista vuodenkierron kuvasarjoja on puolestaan eri vuosimääriä 1 - 4 vuoden väliltä.

Tarkoituksena kaikkien kuvasarjojen loppukuviksi oli saada tämän vuoden lopussa ainakin sellainen kasvukauden päättymisen vaihe, jossa on ainakin tasaisen pilvinen marraskuun tyyppitilanne ruskan kokonaan päätyttyä kaikkialla kuvauspiirissä. Mahdollisesti sen lisäksi toiveena oli saada vielä sopivan näyttävä (ensi)lumitilanne, jossa olisi ollut mm. riittävästi puustolumiakin.

Tämän joulukuun 2019 vähäluminen leutous tuotti kuitenkin isoja hankaluuksia tuolle viimeiselle toiveelle, joten jouduin tekemään kompromisseja ja tyytymään lähes kaikkialla kuvausreiteilläni vain vähäiseen määrään lunta loppukuvissa - ainoastaan Hämeenlinnan kuvausreitille sain marras-joulukuun vaihteen tienoille n. 10 cm:n paksuisen aika näyttävän lumihankitilanteen, mutta Espoossa noista kolmesta reitistä vain kahdelle sain nimellisen valkoisen kerroksen ohutta lumipeitettä, ja yhdelle reitille ei siis tullut ollenkaan lumitilannetta päätöskuviin.

Mainittakoon nyt tähdennetysti ja monipuolisesti selitettynä, että kaikissa kuvauskohteissa kuvasarjojen muodostamisen periaate oli siis se, että kunkin kohteen kuvausrajaus piti tehdä joka kuvanottokerralle kohdistamiseltaan ja rajaukseltaan samaksi, jotta kaikki kunkin kohteen kuvat asettuvat sarjassaan mahdollisimman tarkasti päällekkäin mm. onnistuneita timelapse-videoita varten.

Tässä minulla oli apuna ensinnäkin kunkin kuvanottopaikan valinta lähtökohtaisesti niin, että siihen pystyi asettumaan joka kuvanottokerralla mieluiten askeleen tarkkuudella: esim. valaisinpylvään, liikennemerkin, talonkulman, siltarakenteen yms. "merkkipaalujen" valinnat tulivat siinä kyseeseen asettumista varten. 

Siinä oli tarkkaa myös mm. se, että joka kuvanottokerta muisti asettua samalle puolelle liikennemerkin tai valaisinpylvään vartta. Lisäksi toisen käsivarren piti nojata ko. pylvästä vasten samalla tavalla saman kosketuskohdan kera joka kerta; valitsin näitä asettumisia mm. niin, että kyynärpään ja olkapään välinen käsivarsi kosketti puolivälistään ko. pylvästä tai talonkulmaa. 

Toisissa kohteissa (kuten jokin siltarakenne) oli asettumisen apuna vaikkapa sillan kaiteen pylväs tai muu tukirakenne / koriste-elementti, ja joissakin sellaisissa kohteissa luontevinta oli käsien asettaminen vasemman tai oikean ranteen kohdalta tiettyä vaijeria tai terästankoa vasten. Olipa jotkin kuvauskohteet myös sellaisia, joissa kuvanottopaikalle asettuminen oli nojata selkä vasten tiettyä puunrunkoa tai seistä jonkin paalun kohdalla paalu jalkojen välissä.

Joissakin kohteissa kuvanottopaikalle asettuminen tapahtui pelkästään maisemassa olleiden kiintopisteiden mukaan niin, että kahdessa eri suunnassa piti saada sisäkkäisiä elementtejä (puita, tolppia yms.) asettumaan joka kerta tietyllä samalla tavalla kohdakkain keskenään, mitkä linjasivat kuvanottopaikan aina samalle kohdalle paikalleen.

Hankalimmiksi kuvanottopaikoiksi osoittautuivat tässä asettumisen katsannossa aivan projektin alussa tehdyt sellaiset virhevalinnat, missä valitsin epähuomiossa kuvauspaikkaa merkkaamaan maan pinnassa olleita rakenteita, kuten asfaltin / katukiveyksien reunoja - näissä tuli tietenkin äärimmäiseksi ongelmaksi talvien paksut lumitilanteet, jolloin näille kuvanottopaikoille itsensä löytäminen kävi todella vaikeaksi. Niinpä näillä kohteilla on todennäköisesti enemmän tai vähemmän epäonnistunutta kuvarajausta ja -kohdistamista kuvasarjoissaan...

Paksulumisia tilanteita varten älysin viimeisinä vuosina tehdä sen kikan kuvanottokorkeuden merkkaamiseen, että laitoin tussilla ko. pylväisiin merkinnän käsien kosketuskohtaa varten; joko siis sille olkavarrelle tai ranteelle. Paksun lumipeitteen ja aurattujen lumivallien tilanteissa kuvanottokorkeus oli täten helppoa löytää ja näin haittaa timelapse-videoiden säätöä varten sai pidettyä minimissä.

Myös oleellinen kuvanottopaikan ongelma ratkaistavaksi jo lähtökohtaisesti oli osata valita kuvan maisemaan kohdistamista varten sopiva maiseman maamerkki tai useita maamerkkejä, jotta kuvan rajaus oli joka kerta sama senkin ansiosta - esim. maisemassa oleva iso puu, rakennus, tehtaan piippu, metsikkörypäs, valaisinpylvään latva tms. selkeä elementti oli hyvä valita kuvan keskipisteeksi tietyillä tavoilla, jolloin se oli aina helppoa löytää ottopaikalta kameran etsimellä. 

Toinen vaihtoehto samalle kohdistamisen ratkaisemiselle oli kiinnittää huomiota kuvan reunoihin, jos sopivaa keskipistettä ei ollutkaan maisemassa tarjolla sellaisissa kohteissa: tällöin oli esim. hyvä valita ainakin kahteen kuvan reunaan vaikkapa puustosta, tiestöstä, rakennusmassoista tai valaisinpylväistä rajakohteita, joiden mukaan kuvarajaus asettui joka kuvauskerta samaksi. 

Kuvanottopaikkojen suuren määrän takia myös omalaatuiseksi ongelmaksi tuli aluksi se, miten pystyi muistamaan kussakin kuvauskohteessa sille laaditut nuo monenkirjavat "kuvanottosäännöt" - kaksi tai kolme ensimmäistä kuvanottokertaa monissa kohteissa olivatkin aikamoisen vaikeita siltäkin osin, mutta viimeistään neljännestä kuvanottokerrasta alkaen kaikki kuvanottosäännöt olivat syöpyneet alitajuntaan automaattisiksi reflekseiksi ja niitä ei sitten enää tarvinnut "muistaa". 

Alkuvaiheessa näiden ns. kuvaussääntöjen "löytämistä" helpotti matematiikasta tutun piin likiarvon desimaalien muistamiskikka: homma sujuu, kunhan vain aina muistaa seuraavan kohteen (numeron) - eli tässä tapauksessa siis ainoastaan vain seuraava kuvauspaikka piti joka kohteen jälkeen muistaa kaikkine ominaisuuksineen.

Lopulliset kuvanottamisen kohdevalinnat kohdistamisineen ja rajauksineen tulivat ratkaistuiksi tietenkin ensisijassa sen mukaan, miten mielenkiintoista ja vuodenaikojen vaihteluiden puitteissa rikasta maisemamateriaalia niihin sai sommiteltua. Vasta sitten sen jälkeen valinnassa oli aika säätää noita kuvanottamisen kuvan keskikohtia ja reunarajauksia zoomaus-säätöjen kera jne. 

Ennen vuodenkierron kuvaamisen aloittamista joka kohteessa piti siis ensin tutkia maisemia ja lyödä siinä kaikki valinnat ja säätämiset lukkoon ennen kuvaamista: tuon mukaan joka vuodelle vuodesta 2015 alkaen tein aina marraskuisin muutoksia ja lisäyksiä kullekin kuvausreitille kuvanottopaikoiksi, jolloin tavallaan vuodenkierron aloituskohta oli aina marraskuun vielä lumeton vaihe ruskan päättymisen jälkeen. Näin jokaiselle kuvanottopaikalle tuli ainakin myös yksi kokonainen talvi mukaan, jos joillakin paikoilla oli vuodenkiertoseurantaa vain yhden vuoden ajan; moni paikoista kattoi kuitenkin 2 - 5 vuotta seurantaa.

Kuvauskohteiden alkuvalinnoissa mielenkiintoisia seikkoja olivat tietenkin ensisijassa kasvillisuuden monipuolisuuden ja runsauden ominaisuudet, joiden perusteella vuodenaikojen vaihteluun sai rikasta visuaalisuutta. Esim. rakennetuilla alueilla puiden ja pensaiden monilajisuus tietyillä paikoilla oli yksi tärkeä valintakriteeri. Toisaalta etenkin kasvistoltaan vähälajisilla paikoilla paikan arkkitehtuuri ja muut tilalliset / paikan rakenteelliset-muodolliset seikat vaikuttivat myös oleellisesti sekä kohdevalintoihin että kuvarajauksiin.

Kokonaisuutena kohdevalinnoissani merkitsevää oli joka tapauksessa saada haaviini mahdollisimman erilaisia ja kaiken kattavia maisema- ja ulkotilatyyppejä. Kaikki nämä Espoon ja Hämeenlinnan kuvausreitit yhdessä nähtynä sisältävätkin saadussa kuvapankissa oikeastaan kaikki muut Etelä-Suomen luonnon ja rakennetun ympäristön tyypit paitsi merenrannan, joen ja kunnollisen suon.

Kuvauspaikkojen valitsemisessa oli oleellista huomata heti alussa myös liikenteen mahdollisesti aiheuttamat hankaluudet urbaaneilla rakennetuilla alueilla: näin ollen kuvanottosuunnassa piti osata välttää mm. sellaisia autojen pysäköintipaikkoja tai vilkasliikenteisien teiden / katujen osia, missä olisi tullut kuvanoton eteen pahasti häiritseviä autoja yms. liikennettä - projektin aivan alussa näin sattui muutamissa paikoissa käymäänkin vielä harjaantumattomuuttani, ja jouduin sen takia pian luopumaan niistä kuvanottopaikoista, ja osaksi senkin takia jouduin tekemään seuranneelle vuodelle muutoksia kuvausreitteihin siltä osin.

Konkreettisesti alueittain lueteltuna kuvauskohteet kattoivat seuraavia paikkoja Espoossa ja Hämeenlinnassa: 

Espoon kuvausreiteille (erittelemättä niitä kolmea) tuli Leppävaaran keskustan kaikenlaisia paikkoja Kehä I:n länsipuolisilta alueiltaan ja sen keskustan liepeitä puistoineen ja viheralueineen; näissä oli osaltaan mukana myös Kilon kartanon maita kuvattuna vanhan Turuntien varrelta. Muita Espoon keskustoja kuvaamiseen liepeineen olivat myös Karakallio ja Kilo. Nämä kolme em. keskustaa muodostivat myös tavallaan kolmion, joiden välisillä maaseutumaisilla alueilla kuvausreittejäni mutkitteli myös paljon kattaen niissä olleet kaikki luontotyypit metsistä ja kallioista peltoihin ja niittyihin.

Hämeenlinnassa valokuvaaminen tapahtui myös varsin tiiviisti keskustan alueella ja sen liepeillä kattaen mm. Hämeensaaren, Kaurialaa ja Verkatehtaan alueen, missä mm. kaikki keskustan puistot ja paljon Vanajaveden ranta-alueita tuli kuvasarjoihin mukaan. Oleelliset kuvausalueet olivat myös Varikonniemi ja siitä ns. rantareittiä pitkin Sairionrantaan saakka sekä totta kai itse Hämeen linnan ympäristötkin puistoineen.

Tämä kuvasarjojen kuvaamisprosessi oli vaikeudessaan ja mielenkiintoisuudessaan todella hyvin vaiherikas kaiken kaikkiaankin, ja kerronkin seuraavaksi tästä kokemuksiani:

Jouduin mm. taiteilemaan erityisen vaikeissakin kuvaussäissä, kuten sateenvarjon kanssa sateessa monta kertaa: kun jouduin valitsemaan usean sadepäivän pituisen jakson kohdalle vähiten huonoimman kuvauspäivän, niin kriteerinä oli tietenkin hamuta kuvaukseen sellainen sadetilanne, missä tuulta oli vähiten ja siten sateenvarjon kanssa pystyi joten kuten toimimaan - kaikkein haitallisin sadetyyppi oli tuulisen sään tihkusade, missä ei voinut kuvata ollenkaan.

Mainittakoon sadetilanteista poikkeuksena se, että talvella pakkasella satanut lumi ei ollut haitaksi, koska se ei tarttunut kameran linssiin "liaksi". Tosin liian sankka lumipyry oli haitaksi näkyvyysongelmia aiheuttavan ominaisuutensa takia. Samasta syystä sakeassa sumussa ei voinut kuvata.

Lisäksi jouduin välillä kuvaamaan liian vaihtelevassa pilvisyydessä, mikä tuotti liian hankalia valo-olosuhteita (huonolaatuisten valokuvien vaara): erityisen vaikeita pilvitilanteita olivat sellaiset kesäiset kuurosade- ja kumpupilvitilanteet, missä valotilanteet vaihtelivat ko. pilvien vaihtelun mukaan ääripäästä toiseen ja sisälsivät mm. äärimmäisen huonoja vastavalotilanteita pilvien osien heijastettua liikavahvaa hajavaloa.

Pilvitilanteista parhaimpia kuvaamiseen olivat yhtäältä kokonaan tai lähes kokonaan selkeät tilanteet tai toisaalta sellaista tasaista kerroksellista pilveä sisältävät tilanteet, jossa valo-olosuhteet pysyivät tasaisen muuttumattomina ja hajavalo optimaalisena; kylminä vuodenaikoina näitä tasaisia pilvitilanteita oli tyypillisesti eniten, kun kesäisin korostuivat nuo vaikeat kumpupilvitilanteet ja ne etenkin sisämaan Hämeenlinnassa merenvaikutuksen oltua Espoossa tietenkin usein kumpupilviä rannikolta pois puhdistavaa.

Vuoden pimeimpään aikaan joulukuun alusta tammikuun puoliväliin olevalla jaksolla valo-olosuhteiden hankaluus oli tietenkin liikahämäryyttä joka tapauksessa etenkin kuvauslenkkien alku- ja loppupäissä - itse asiassa kaikki kuvauslenkit oli tarkkaan jo alunperin sovitettu ajallisesti niin, että ne juuri ja juuri sisältyivät tähän vuoden pimeimmän ajan päivänvaloaikaan; eli siis klo. 8:55 ja 15:15 välille.

Kuvauslenkkieni aloitus oli aina aamulla ja lopetus iltapäivällä, jolloin tämä hämäryys oli niissä vaiheissa häiritsevää, mutta toisaalta myös hyvin mielenkiintoista, koska jokaiselle kuvauskohteelle oli valittuna sama oma kellonaikansa ja siten kiersin jokaisen kuvauslenkin aina samaan aikaan samassa järjestyksessä: näin jokaisessa kuvauskohteessa auringonaseman muutokset vuodenajoittain tulivat hyvin esille verrantoon - Tässä oli tietenkin syytä muistaa talvi- ja kesänajan välisen vaihtelun aiheuttama muutos aikataulutukseen, jolloin kuvauslenkeille lähtö oli kesäajassa aina tuntia myöhemmin talviaikaan verrattuna.

Tosin Aurinkohan ei joka kuvauskerta paistanut, joten oli jo aika harvinaista saada edes kolmeen peräkkäiseen kuvasarjan kuvaan auringonpaistetilanne, ja siten auringonaseman muutoksia kuvasta toiseen yhtenäisenä sarjana. Olisikohan ennätys ollut joissain kuvasarjoissa 4 tai 5 auringonpaistetilannetta putkeen...

Eri vuodenajoissa oli omat erityishankaluutensa toteuttaa valokuvaamista: esim. viime talvena erityisen suuret lumimäärät aiheuttivat fyysisiä ongelmia valokuvien ottopaikoille pääsyssä, koska em. tapaan periaate mm. timelapse-kuvasarjoja varten oli päästä ottamaan kunkin kohteen kuvasarjat askeleen ja asennon tarkkuudella aina samasta kohtaa mahdollisimman tarkoilla rajaus- ja kohdentamisvalinnoilla.

Kesäisin oli puolestaan kuumimmissa hellesäissä oman jaksamisen kanssa aika äärimmäistä. Mutta siitä selvisi, kun muisti varata kuvauslenkille aina yli litran verran juomista mukaan, suojasi jokaisen paljaan ihokohdan aurinkovoiteella ja laittoi vaalean lippalakin päähän. Erityisen tärkeä hellesäävarustus oli myös se, että jalkojen rakkojen ja hiertymien välttämiseksi oli pakko käyttää sandaaleissakin sukkia. Toinen vaihtoehto oli käyttää ilmavia lenkkareita sukkien kanssa.

Nämä kuvauslenkit eivät nimittäin olleet mitään lyhyitä pyrähdyksiä, vaan jokaisella kerralla 5 - 6 tuntia kävelemistä lyhyen lounastauon kera, ja siksi äärimmäiset lämpötilat piti huolellisesti huomioida omaksi parhaakseen.

Kireimmissä talvipakkasissa puolestaan oli mahdollista vaatetuksella torjua kylmyys ihan riittävästi pois 6 tunniksikin. Niissä oloissa minua aina eniten huolestuttikin se, miten kamerani toiminnan käy ja meneekö kamera yhtäkkiä kokonaan rikki pakkasen takia. Ankarin pakkanen, jossa kuvasin taisi olla jotain -20 ja -25 asteen välillä koko päivän.

Kameralleni (itse asiassa vuosien 2015-19 välillä minulla oli kolme eri kameraa malleiltaan Nikon Coolpix) ei onneksi kertaakaan käynyt kalpaten kovassa pakkasessa kesken lenkin. Jännää oli silti huomata, miten kovassa pakkasessa kameran toiminnot hidastuivat selvästi, terävien kuvien saaminen oli epävarmempaa ja miten akkujen lataukset tyhjenivät normaalia paljon nopeammin. Kovalla pakkasella olikin tärkeää, että täyteen ladattuja vara-akkuja oli erityisen paljon mukana. Parhaimmillaan minulla taisi olla 6 kpl. yhdelle 5 - 6 tunnin lenkille.

Oma lukunsa kuvausvaikeuksissa olivat myös osaltaan ihmiset, joiden käyttäytymisessä ja paikoissa oleskeluissa oli omat hankaluutensa: esim. jo ennakkoon tiesin, ettei kannata kuvata niinä päivinä, kun Hämeenlinnassa oli kesäfestarit (kuten Wanaja-festival) - tällöin oli erityisen jännää ja tarkkaa se, miten pystyi valitsemaan juuri oikean kuvauspäivän sekä sään suhteen että sen mukaan, jolloin festivaalialue ei ollut vielä / enää aidattu kuvauslenkkini sisällyttyä limittäin festivaalialueenkin kanssa.

Ihmisten käyttäytymisessä etenkin kesäaikaan oli oma alalajinsa juopottelijoiden kohtaaminen em. kaikkien keskustojen joillakin alueilla: välillä heitä hengaili lähellä joitakin kuvanottopaikkojani tai jopa niiden piirissä, ja pariin kertaan sainkin kuulla heiltä kuittailuja ja huutoa tyyliin: "mitäääh vhiddua sä oikheen khuvvaat meitäääh!" - Noh, mistäpä minä olisin tiennyt ennakkoon kuvauskohteet valittuani ja lukkoon lyötyäni, missä he kulloinkin tykkäsivät hengailla.

Joskus eteeni tuli myös ihan ns. tavallisiakin ihmisiä, joilla oli vainoharhoja julkisessa ulkotilassakin tapahtuvaa valokuvaamista kohtaan, ja he sitten valittivat valokuvaamiseni olleen jotenkin uhkaavaa tai häiritsevää.

Sääolosuhteiden erikoisuuksista puheen ollen tulvat eivät olleet missään vaiheessa ylittämätön este kuvauspaikoille pääsyssä, vaikkakin jonakin keväänä lumien sulamisen aikaan ja olikohan toissa vuoden (2017) lokakuun poikkeuksellisen runsaissa sateissa vettä oli tosi paljon liikkeellä - no, saappaissa piti vaellella silloin tällöin muutenkin runsassateisissa vaiheissa ja sehän teki tietenkin kävelystä selvästi normaalia raskaampaa ja kuvauslenkeistä normaalia väsyttävämpiä.

Ukkossäällä tai voimakasta ukkosta todennäköisesti tiedossa olleina päivinä en tietenkään kuvannut ollenkaan mm. turvallisuussyiden takia, vaikkakin pariin kertaan yllättäen pienimuotoista ukkosta rankkasateen kera sattui joillekin kuvausreitin kohdille jonakin kesänä kuurosadesäässä - toisaalta viime vuoden (2018) kesällä sain valittua ihan tarkoituksellakin Espoossa yhdelle kuvauslenkille pohjoistaivaalle erityisen upeita ukkospilvimassoja niin, etteivät ne silti tulleet päälle haittamaan.

Omat yllättävät haittansa toi myös se, miten sekä Espoon että Hämeenlinnan kaupungit pystyttivät rakennustyömaitaan (kuten putkistokaivantoja ja puisto- / katuremontteja) niin, että jotkin kuvausreittini joutuivat osaksi niiden piiriin, ja pahimmillaan jouduin siksi luopumaan yksittäisistä kuvanottopaikoista, kun joku työmaa vei ne jopa kokonaan mennessään alleen - toisaalta osassa sellaisia kuvasarjoja näkyy niiden työmaiden rakennusvaiheita mielenkiintoisesti.

Seuraavaksi alkavalle vuosikymmenelle tässä projektissa onkin haasteena se, miten erittäin valtavaksi paisuneessa kuvapankissa riittää ensin paljon ja pitkään läpikäymistä ja muuta säätämistä, ja miten sitten saisin näitä kuvia julkaisumuotoon. Esim. kuvatietokirjasarjaa on ollut toiveissa alkaa työstämään, ja timelapse-videoista voisi olla moneksikin, kuten nettiin projektini mainosvideoiksi, taideinstallaatioiksi tai ehkä jopa materiaaliksi jonkun artistin musiikkivideoihin... 

Esim. apurahaa tällaisen projektin loppuun kasaamiseksi kaipaisinkin jossain vaiheessa - viime vuonna (2018) itse asiassa kokeilin ensimmäisen kerran hakea apurahaa, muttei vielä silloin onnistunut...

Tässä vaiheessa en tämän enempää kerro. Palaan sitten aikanaan taas asiaan, kunnes tulee projektissa jotain merkittävää uutta vaihetta kerrottavaksi...

Sibelius-fantasia Hämeenlinnassa lauantaina 22.9.2018 - Poikkitaiteellinen luovuus osana tietoisuuden ja ihmisyyden kehittymistä neorenessanssiin

Blogini uusaktivoituminen jatkuu nyt eilisen illan Sibelius-fantasian valokuvallisella esittelyllä - Esitys oli siis Hämeenlinnan torilla, missä tapahtuma oli nyt jo yhdeksättä vuotta peräkkäin. Itse osallistuin nyt tapahtumaan kamerani kanssa toista kertaa: blogissani esittelin toissa vuotista tapahtumaa samaan tapaan kuin teen nyt.

Alinna on ottamieni valokuvien sarja, jotka olen sommitellut kahteen teemaan siten, että ylinnä on tapahtumassa ensimmäistä kertaa pystytetyn videotaulun tapahtumista kuviani tavallaan lähiotoksina, ja sen alla on kronologisena sarjana torilta kirkolle päin kuvaamiani yleisnäkymäotoksia esityksestä.

Tällä kertaa tapahtumaa oli siis uudistettu muutamilla tavoilla, joista ainakin omalle kohdalleni sattuneena huomattavin oli tuo em. videotaulu, josta saattoi nähdä yksityiskohtaisempia esityksen vaiheita. Toinen merkittävä muutos oli tähän videotauluunkin liittyen myös se, että esityksen takana olevan kirkon sisälle oli laitettu klassisen musiikin orkesteri ja jazz-muusikko Iiro Rantala; heidänkin esitykset taltioitiin siis livenä tuohon videotauluun mm. lähikuvia varten - Iiro tosin esiintyi yhdessä vaiheessa myös ulkona kirkon edustan puistossa, joka oli siis tuttuun tapaan esityksen pääpaikkana ja lavasteena torille ja yleisöön päin.

Tapahtumaa oli myös havaintoni mukaan rukattu dramaturgisesti aikaisempaa dynaamisemmaksi, missä eri osioiden vaihtelua toisiinsa nähden oli selvästi mietitty nyt enemmän. Näin ollen kokonaisesitys tuntui sisällöllisesti mielenkiintoisemmalta ja rikkaammalta odotuksiin nähden eikä niin "mössökkäältä" tai "vanhan toistolta", kuten kenties hieman oli ollut aikaisempina vuosina tilanne. 

Tämän esityksen huonona puolena oli kuitenkin ulkopuolisena vaikuttimena tuuli; nimittäin esityksen valo- ja lasersädetaide kärsi siitä, kun sen hienoa näkymistä edesauttavat savukoneiden tuottamat utuharsot kaikkosivat tuulisessa säässä jatkuvasti liian paljon ja liian nopeasti pois esitysalueelta. Näin ollen esityksen valotaide jäi odotettua vaisummaksi, joten siihen olisi pitänyt varautua ehkä jopa tuplaamalla savukoneiden kapasiteettia normaaliin nähden.

Tuulisuushan oli perua sen vuorokauden alkupuolelta, missä Suomea kuritti ensimmäinen kunnon syysmyrsky (tässä eilinen blogipostaukseni osaltaan siihenkin liittyen); tosin länsituuli oli jo esitykseen mennessä heikentynyt selvästi, mutta ajoittain vielä navakkapuuskaisena se toki vaikutti esitykseen huomattavasti. 

Muutoin sää oli esityksen aikana jo varsin viileän tuntuista, koska oli tapahtunut edellisiltaan nähden se radikaali kylmentyminen; esityksen aikaiset vajaan +10 asteen lämpötilat olivat edellisiltaan nähden jopa reilut 10 astetta alempia. Niinpä tilanteessa omia käsiäni alkoikin jopa paleltamaan, kun ne olivat paljaana.

Mainitsen vielä keskeisesti ennen kuvasarjoja niistä syistä, miksi pidän tätä tapahtumaa niin mielenkiintoisena ja tärkeänäkin nykyisessä Suomen kulttuurissa ja tilanteessa! >> Esitys on siis monitaiteellinen, jossa yhdistyy luovasti ja rikkaasti ainakin valo- ja lavastustaide sekä tanssitaide monipuolisesti musiikkiin, missä on puolestaan kuoro- ja yksinlauluesityksiä, yhtye-musisointia, klassisen orkesterin tulkintoja, pienten ryhmien lauluesityksiä sekä pop- ja rockmusiikin keinoja.

Toki on myös niin, että esityksen ympäristökin on osa taiteellista kokonaisuutta, eli esityksen taustana oleva kirkko ja lavasteena osaltaan oleva puisto ilmentävät esityksen arkkitehtoonista ja puutarhataiteellista roolia.

Tämän takia pidän kokonaistapahtumaa oleellisena havainnollistuksena siitä, miten nykyisessä tietoisuuden hyvässä kehittymisessä oleellista on monipuolinen ja kokonaisvaltainen kokemus ja ymmärryksen kasvattaminen - Kyseinen poikkitaiteellisuus on siinä avain myös poikkitieteellisyyden kokemukseen luovan mielen soveltamiskapasiteetissa, jolla on kollektiivisesti hyvällä tavalla eheyttävää ja yhdistävää vaikutusta. 

Kollektiivisen eheytymisen tärkeys on siinä osa kansallista psykoterapiaa, joka etenkin suomalaisessa kulttuurissa on erittäin oleellista vaikean ja tuhatvuotisen traumahistoriamme takia!

Se tarkoittaa myös sitä, että tuollaisen kokonaisvaltaisen tietoisuuden parantumisen saavuttamiseksi on myös hylättävä jotain vanhaa, mitä ovat mielestäni mm. liiallinen empirismi eli ns. vulgaaripositivismi (mm. Seppo Oikkosen tähdentämä seikka) sekä ismilliseen ajatteluun liittyvät haitallisen lukkiutuneet karsina-ajattelun piirteet liiallisine vastakkainasetteluineen, kokonaisuutta sumentavine yksityiskohtiin tuijottamisineen ja yhden aiheen kaventavine-vääristävine erikoistumisineen.

Näillä sosiologisilla, psykologisilla ja tiedonfilosofisilla seikoilla on roolinsa myös nykyaikaisten kriisiemme ja yhteiskunnallispoliittisten ongelmiemme korjaamisessa sekä lopulta yhteisön ja jopa koko ihmisyyden uusrenessanssisoitumisessa - Tämänlainen Sibelius-fantasia sinänsäkin on siis yksi kuvaus ja tahto lääkkeeksi siihen, miten ihmistietoisuus voisi mennä parempaan suuntaan tulevaisuudessa em. mielen uudistusten ja mielen luopumisten katsannoissa!...

Toivotan siis hyvin tervetulleena edelleen tämän tapahtuman, vaikka itse Sibeliuksesta voisikin olla montaa mieltä.


Esityksen videotaululta poimittuja otoksia >>

Balettitanssija Linda Haakanan herkkää eläytymistä.

Jazz-pianisti Iiro Rantalan soittamisen hurmiota; menossa oli jazzahtava versio Sibeliuksen Finlandia-hymnistä.

Lähikuvaa videotaululla torin laidalla olevan kirkon sisältä klassisen orkesterin soittajista.

Laajempaa kuvaa ko. kirkon sisältä, jossa klassinen orkesteri sekä loppuvaiheessa Iiro Rantalakin soittivat.


Yleisnäkymäotoksia esityksestä >>

Savukoneiden tuottaman utuharson ja valotaiteen leikkiä; tämä oli tuulisessa säässä yksi näyttävimmistä hetkistä.

Elina Arlinin luotsaaman The 3ees -yhtyeen esitystä ensimmäisen kerran.

Tanssiryhmän viehkeää liikkumista Sibeliuksen musiikin tahtiin.

Rockyhtye The Holy soittamassa modernia versiointia Sibeliuksen musiikista; mukana oli jopa kaksi rumpalia sekä viulun soittaja.

Elina Arlinin luotsaaman The 3ees -yhtyeen esitystä toisen kerran; mukana kuvassa myös em. torin videotaululle materiaalia kuvannut kameramies.

Modernin balettitanssin taikaa ryhmässä.

Kuorolaulun ja yksinlaulun harmoniaa.

Tapahtuman päätteeksi kuorolaulua ja balettitanssija Linda Haakanan esitystä Finlandia-hymnin tahtiin; Lindan tästä esityksestä oli siis myös lähiotos kuvasarjassa ylimpänä.