Pahuus ja monenlaiset haitat eskaloituvat myös alkaneena vuonna 2024 edelleen: valitusvirsi sekä oman elämäni että yhteiskunnan (Suomen) surkeista ja moniongelmaisista tilanteista

Olen jo tammikuun lopussa kertonut Facebook-sivullani tässä julkaisussani, miten minulla on ollut viime aikoina isoja vaikeuksia ja haluttomuutta jatkaa julkista someaktiviteettia varsinkin yhteiskunnallispoliittisten aiheiden suhteen -- tavallaan on vähän ihme se, miten tästä vuodesta taitaa olla tulossa jopa erittäin paskaa viime vuottakin paskempi vuosi sittenkin!...

Olen pyöritellyt päässäni tosiaankin jopa koko "aktivistikauteni" lopullista lopettamista, ja tässä kirjoituksessani kerron tarkemmin tällaiseen tuntemukseeni johtaneista syistä ja olosuhteista -- nyt seuraa siksi myös rohkeasti omaa elämääni ruotiva valitusvirsi tämän tiimoilta.

En kuitenkaan vielä taida päättää mitään lopullista tuon sometuksen lopettamisen suhteen, koska ilmeisesti osasyynä tällaiselle INFJ-persoonalle (jollainen siis olen) on tyypillistä välillä vajota liialliseenkin epätoivoon ja synkkyyteen, ja varsinkin jos oma henkilöhistoriakin on tavalla tai toisella vaikea ja traumaattinen, niin sellaiselle synkkyydelle ja epätoivolle voi olla tunne- ja psyykepohjaa helposti mm. ulkoisten triggereiden kauttakin...

Joinakin toisina hetkinä / vaiheina puolestaan voi tuntemusvyyhti osoittaa silti toisenlaista optimistisempaa asennetta ja siten myös "aktivistiroolini" uudelleen elpymisellekin tulevaa uutta mahdollisuutta, mutta katsotaan nyt rauhassa ja varovaisesti asioita eteen päin...

Mutta on tässä monia ulkoisiakin syitä sille, miksi olen tämän alkaneen vuoden 2024 reilun kuukauden mittaisen aikajakson aikana kokenut jopa ennen kokematonta turhautumista, pettymistä, väsymistä ja ongelmia.

Ihan ensimmäisenä käytännön hankaluutena ja tietenkin myös sosiaalisena ja psyykkisenä ongelmana myös aktivismi- ja sometoiminnalleni on ollut siis se vanhan äitini heikentynyt vointi viime kuun aikana, jonka vuoksi olen joutunut olemaan hänen apunaan aikaisempaa yhä tiiviimmin, ja siksi se on tietenkin aiheuttanut myös minulle huolia ja ongelmatilanteita paljon, mikä on johtanut osaltaan energiani poissuuntautumiseen noista muista some- ja aktivismiasioista.

Kerron nyt yleisluonnehdintana äitini voinnista, että siihen on liittynyt sekä hänen muistisairautensa oireiden voimistumista että hänen muiden sairauksiensa ja siihen kuuluvien lääkityksien keskinäistä vääristymistä / epäsopivuutta.

Olen kuitenkin järjestänyt äidilleni terveydenhuollon parista apua mm. kotihoidon muodossa ja muutakin lääkinnällistä tutkimusta ja hoito-ohjeita lääkäriltä, sairaanhoidolta ja ns. "vanhusten palveluohjaukselta", joka on nyttemmin jonkin verran parantanut sekä äitini tilaa että helpottanut minun toimintaani ja arkeani.

Moni asia on kuitenkin vielä kesken hänellä ja "meillä", ja käytännössä päättämättä tässä vaiheessa, johon liittyy mm. sen ratkaisu, millainen rooli minulla voisi olla tänä vuonna äitini ns. omaishoitajana vai olisiko piankin parempi ratkaisu hänelle (ja tavallaan molempien kannaltakin katsottuna) jonkinlainen hoivakotiin siirtyminen??...

Tuossa dilemmassa on kuitenkin sellainen äitini persoonaan liittyvä ongelma, että hän on hyvin itsepäinen ja ei haluaisi ollenkaan siirtyä kodistaan mihinkään, ja muistisairauden oireiden vaikutus siinäkin vaikuttaa välillä selvästi. 

Lisäksi äitini ei ole halunnut mennä muistisairaudestaan tutkimuksiin, joten varsinaista diagnoosia ei siitä ole ollenkaan -- on siksikin äärimmäisen vaikeaa tietää, mikä olisi oikeaa ja parasta tapaa edetä...

Voitte siis kuvitella hyvin tästä, miten tällainenkin vaikeuttaa myös minun elämääni monilla tavoilla, kun kuitenkin toisaalta omalle persoonalleni tyypilliseen tapaan haluaisin auttaa mahdollisimman paljon äitiäni myös itse. 

Ja edelleen lisävaikeutta näihin asioihin tuo se, että olen äidilleni ainoa lähiomainen, joka voi tätä suoranaista(kin) apua tarjota; paljon on siis taakkaa vain minun harteillani tuossa asiassa perhesuhteiden piirissä -- tässä se huonous yksinäiseksi ja sisaruksettomaksi mieheksi elämässäni jäämisessä nyt pahasti ja traagisesti ilmenee, mutta toki äitini voi olla kiitollinen siitä, että hänellä on sentään minut.

Osaltaan tällaisen ennen näkemättömän elämänvaiheen kohdalla ja syystä olen nyt joutunut myös miettimään ja muistelemaan omaa elämäänikin monella tavalla, jossa osaansa näyttelee vaikea henkilöhistoriani ja sen muisteluissa olen myös joutunut synkkiin ajatuksiin ja huonoihin fiiliksiin tässä reilun kuukauden aikana.

Toistuvana teemana näyttää siinä synkässä kaanonissa olleen jopa koko elämäni ajan sellainen "trendi" tai "juonne", jossa "Universumi" ei ole sallinut minulle koskaan tehdä mitään kunnolla tai saattaa mitään tyydyttävästi loppuun, ja siinä aina kerta toisensa jälkeen jokainen oleellinen asia on jäänyt surkeasti kesken tai ei edes onnistu aluksikaan kunnolla -- näin varsinkin sosiaalisessa elämässäni.

En ole koskaan onnistunut luomaan itselleni ns. hyvää tai "normaalia" työuraa, en ole koskaan onnistunut luomaan itselleni toimivaa ja kunnollista parisuhdetta eikä luonnollisesti siksi omia lapsiakaan ole yhtään (nykyään on myös inhottava ajatus edes tulla isäksi), en ole koskaan saattanut oikeastaan mitään aloittamaani kunnolla loppuun tai saanut aikaiseksi toivottavaa tai tavoiteltavaa "lopputulosta" missään asiassa tähän ikään (täytän ensi viikolla 53 vuotta) mennessä...

Ainoat jäljellä olevat ns. "arkitoimintani" mahdollisuudet vielä "tehdä jotain hyvin" ovat ne valokuvaamiseen liittyvät projektini, jotka ovat vielä joten kuten jatkuneet tässä äitini huonomman voinnin aikanakin.

Mutta saattaisi käydä ehkä jo tänä vuonna näissä uusissa olosuhteissa taas köpelösti niin, ettei minulla olisi mahdollisuutta sitten niitäkään toimittaa kunnolla loppuun / eteen päin, jos lähitulevaisuudessa äitini vointi pahenee vielä lisää / uudestaan, ja yhä lisää ongelmia ja huonoja vaiheita putoaa päälleni siitä ja muustakin...

Välillä on synkimmillään tuntunut, ettei tällaisesta jumissa olevasta "elämän kohtalosta" ole enää koskaan mitään tarvittavaa muutosta ja ulospääsyä tiedossa itselleni!

Työuran suhteen ns. virallisesti mitään kunnollista mahdollisuutta korjaamiseen ei näy eikä edes halua korjaamiseen ole, jota voimistaa myös se seikka, miten tähän sairaaseen ja totaalikorruptoituneeseen yhteiskuntaan "oman panoksensa" antaminen on erittäin vastenmielinen ajatus ainakin virallisesti.

Parisuhteen katsannossa suunnilleen kaikki tuntuu väärältä ja liian hankalalta "toteuttaa", jossa olen tarpeiltani ja persoonatilaltani niin pettynyt, turhautunut ja epäsuhtaisesti kehittynyt, että ns. "sopivan kumppanin" mieltäminen ja löytäminen on sekä ääriristiriitainen että sovittamaton dilemma sekä sisäisesti että ulkoisesti, ja kaikki "oikeat ajat" saavuttaa se ja se "merkkipaalu" ovat menneet ohi tai huonosti, ja nyttemmin ne ovat vääriä tarpeiden ja reaaliajan ristiriidassa. 

Samalla olen tämän henkilöhistoriani ja persoonatyyppini takia niin hankalana ja ns. vääränä ulospäin näyttäytyvä, ettei todennäköisesti kukaan edes halua olla kanssani. 

Toisin päin sanottuna ulkoinen maailma on myös niin pahasti saastutettu woke- yms. rappiosisällöillä myös ihmissuhdeasioissa, että siinä mm. valtaosalla naisten äärimmäisiksi kasvaneet suhdeodotukset ja vääristyneet persoonansa vaikeuttavat sopivan naisen löytämistä jo lähtökohtaisesti äärimmäisellä tavalla.

Lisäksi olen somessa(kin) helposti vaistonnut sen, että ylipäätään sosiaalisesti minua ilmeisesti pidetään hankalana ja epätoivottavana tyyppinä melko monien tahoilta...

Parisuhteen löytämisessä omalta taholtani isona ongelmana on juuri se, miten yhtäältä erittäin kokemattomana käytännössä pysynyt osani (olen ollut 99 % veroisesti yksin koko aikuiselämästäni ja pisin "kunnon" tapailusuhteeni on vain 3 kuukauden mittainen joskus reilut 15 vuotta sitten) on ristiriidassa sellaisen toisen osani kanssa, joka on muutoin mm. vuosikausien mittaisella lukemisella, ajattelemisella ja "psyyke-tunne-sosiaalis"-tyyppisen analyysin perusteella saanut tietynlaista elämänviisauden kokemusta paljonkin ja mikä näyttäytyy osana INFJ-persoonatyyppini erittäin vaativia ominaisuuksia ja tavoitteita.

Siksi minulla on korostuneena sovittamaton ristiriitainen dilemma parisuhteen löytämiseksi (tai edes ylipäätään jonkinlaisen suhteen), jossa yhtäältä tiedän tarvitsevani myös vastaavasti tai yhteensopivalla tavalla elämänviisautta kerryttäneen naisen seuraa, mutta sitten toisaalta käytännössä seksuaalisesti tunnen suurta vastenmielisyyttä oman ikäisiini (ja tietenkin vanhempiin vielä erityisemmin) naisiin suhde- ja seksikatsannossa, vaikka juuri joillakin heillä sellaista em. kaltaista elämänviisautta voisi löytyä.

Tavallaan se kokemattomaksi jäänyt osani on siis jäänyt kehittymättömänä haikailemaan sellaista nuoruutta, joka voisi toteutua vain itseäni paljon nuoremman naisen kanssa, ja se korostuu siis myös visuaalisesti, kun olen INFJ-persoonatyypistä ilmeisesti jotenkin poiketen myös erittäin visuaalisesti ja esteettisesti suuntautunut persoona muutenkin kokonaisvaltaisesti; siksikin ns. vanha nainen näyttäytyy siinä mielessä minulle "rumana" ja "epähaluttavana" ihan syvällä ja monimutkaisella seksuaalisella tavalla; vain itseäni paljon nuorempi nainen kelpaisi kunnolla...

Toki siis em. viitaten sellainen vanhempi nainen voisi olla toisaalta tuollainen em. elämänviisas ja siksi "jotenkin sopiva" muulla tavalla suhdekatsannossa -- harmi vain, että jo muutenkin erittäin paljon yksin elämässäni olleena kynnys aloittaa mitään vain "jotenkin sopivan" kanssa on erittäin korkealla jo lähtökohtaisesti, ja siksi kai täytyy myöntää, että olen poikkeuksellisen vaativakin, ja korostuneesti omaehtoinen elämäntapani sallii vain hyvin rajallisia asioita.

Tavanomaisesta poikkeavan valveutumiskehitykseni mukaisesti viimeisten reilun 15 vuoden aikajaksolta käsin koettuna olen muuttunut Ilmeisesti vanhemmiten yhä vaativammaksikin, kun ajatellaan myös sitä mahdollisuutta (mahdottomuutta), että löytyisi myös riittävästi valveutunut ja siten massaväestöstä juuri tietyillä tavoilla poikkeava nainen vertaisekseni pariksi siinä katsannossa...

Kaiken kaikkiaan täten rujon inhorealistisesti voisi sanoa, että ainoa "sopiva" mahdollisuus minulle naisen edes fyysiseen läheisyyteen pääsemiseksi olisi prostituoitujen luona käyminen, muttei sekään ole edes käytännössä mahdollista, kun olen niin köyhä ja rahaton: mikään ei siis lopulta onnistu eikä toimi -- yksin joudun koko loppuelämäni ihan varmasti viettämään.

Ja tämän vuodatukseni lopuksi pohdin sitten vielä lisää tuota some- ja aktivismitilannettani, joka siis sekin näyttää nyt olevan tavallaan epäonnistumassa ja / tai loppuvan roimasti keskeneräisenä, kuten kaikki muukin elämässäni.

Tässä katsannossa ulkoisesti yhteiskuntatilanne on todella rujo ja toivoton tehdä mitään aktivismia, kuten nähdään näistä kaikista viimeaikaisista poliittisista vaiheista ja tapauksista:

1. massaväestö äänestää maassamme presidentiksi aina (kuten nyt tulevana sunnuntaina) kaikkein eniten massaväestöä itseään vastaan toimivan henkilön.

2. massamedia ja viralliset vallat jatkavat lännessä ja Suomessa aina ja koko ajan niille aivopestyn agendan pakkomielteistä ajamista, vaikka mitkä tahansa käytännön seikat sitä paljastaisivat valheeksi ja pahuudeksi, ja olisivat esteenä.

3. massaväestö jatkaa suurimmalta osaltaan sokeaa ja kritiikitöntä massamediaan ja virallisiin valtoihin luottamista -- ja sitä kautta poliitikoista julkkiksiin pysyvät aina voimassa kierot ja harhauttavat ihailumielteet heitä kohtaan massojen mielissä.

4. vastakkainasettelut vain voimistuvat sitä enemmän massaväestöjen keskuudessa, mitä vahvemmin yhtäältä yritetään valistuneimpien tahoilta kyseenalaistaa massamedian valheita ja ko. agendaa, ja toisaalta mitä enemmän yritetään osoittaa massaväestön valveutumattomuuksia ja aivopestyjä kohtia fobioineen.

5. kollektiivisesti traumahistorian ja nykyrappion vammauttamaa väestöä ei voida valistaa kuin vain häviävän pienen vähemmistön kohdalla, joka osaa itsenäistä ja ismillisistä kulttimielteistä vapaata ajattelua.

6. vaihtoehtoajattelun ismilliset ja kultilliset vääristymät ovat aina suoria sosiaalisia ja psyykkisiä siirtymiä virallisen massa- ja populaariajattelun uskonnollisista ja ismillisistä vääristymistä, ja niiden mukaan muokkaantuvat "vaihtoehdoiksi" viralliselle tieteelle mm. kaiken maailman "litteä maa"- ja "kemikaalivana" -taikauskot.

7. vaihtoehtoajattelu muutamia valveutuneimpia poikkeuksia lukuun ottamatta ei täten koskaan sisällä etenkään Suomen traumahistorian ja virallisen agendajunttauksen ikeessä mitään kunnollista renessanssillista ajattelua ja toimintaa.

8. virallinen akateeminen ajattelu jatkaa sille aivopestyjen agendojen ajamista edelleen kritiikittömästi (kuten ilmastoalarmismi ja monikultturismi), ja siinä se antaa sekä vettä myllyyn yhä lisää em. vaihtoehtokulttien vääristymäpakkomielteille että jatkaa omaa kyvyttömyyttään tehdä aitoa kriittistä ja itseään kohtaan kyseenalaistavaa tiedettä.

9. miettikää miten absurdisti viime yönä (Suomen aikaa) julkistettu Tucker Carlsonin tekemä Vladimir Putinin haastattelu paljasti länsimaiden totalitarismin ja äärirappiotilan! -- vaikka olen todennut Venäjän omansalaiseksi totalitarismiksi ja Carlsonin jotenkin epäilyttäväksi, niin tätä haastattelua kohtaan ilmenneet lapselliset ja mustamaalaavat reagoinnit länsimaiden virallisten tahojen (valtamedia ja poliitikot) kontoilta osoittivat kaikilla periaatteen ja käytännön tasoilla sen, miten täällä normaalia tutkivaa journalismia, kiistojen molempien osapuolien näkemyksiä esille tuovia asioita ja neutraalia-puolueetonta asennetta ilmentäviä henkilöitä ei enää ollenkaan suvaita, vaan vallalla on täys-Orwellilaisesti puhdas totalitarismi MYÖS LÄNSIMAISSA!

Ja siinä on ikään kuin "vain" näennäisen vastakkaismerkkisesti kyseessä Venäjään nähden omansalainen totalitarismisisältö woke-, globalismi-, taloususkonto- ja muine ismeineen, sekä sosiaalisesti juntattuna "ainoa oikea" tapa ajatella (totalitarismissa sallitaan vain "oikeassa olijoita"): juuri tämä näkyi myös Suomen kaikissa uutisissa ko. haastattelua koskien sekä russofobiassa kyllästettyjen idioottimassojen somekommenteissa.

--- Kuten tästä kokonaisuudesta nyt joudutaan toteamaan, niin itse koen täten siis sekä oman tilanteeni kannalta sisäisesti että yhteiskunnan tilanteen kannalta ulkoisesti sen, että toimivaa ja hedelmällistä aktivismia ja valistamista somessa taikka muutenkaan ei voida tehdä toistaiseksi maamme kokonaistilanteen parantamiseksi -- itse siis olen oman aktivismini lopettamisen kannalla edelleen hyvin vahvasti tämän takia.

Toki manner-Euroopassa on tammikuusta alkaen nähty ennen näkemätöntä ja radikaalisti jo vaikuttanutta vastarintaa maanviljelijöiltä EU:n ja muun globalistiklaanin taholta junttamaansa politiikkaa (etenkin juuri ilmastoalarmismin synnyttämää ja yhteiskuntia perikadollisesti alas ajavaa pahuutta) vastaan massiivisina traktorimarsseina ja valtateiden blokkaamisina (mm. Pariisi on ollut eristettynä), ja ilmeisesti huomenna illalla Helsingissä Mannerheimintiellä on alkamassa hieman vastaavanlainen "Convoy Suomi 2024" -mielenilmaus.

Itse en kuitenkaan näihin osallistu mitenkään, ja valitettavasti hyvin skeptinen olen etenkin tätä Suomen vastarintatoimintaa kohtaan -- tuo manner-Euroopan mielenilmaustilanne on kuitenkin ainakin "mielenkiintoinen"...

Lopulta näyttää siis siltä, etten pysty kunnolla toistaiseksi jatkamaan somessa kirjoittelua tämän vuodatukseni perään enää, mutta jätän vielä pienen mahdollisuuden joskus myöhemmin jatkaa jotenkin, koska jotain kiinnostusta on kuitenkin oman itseni kehittämistä kohtaan vielä jäljellä silläkin tavalla, joka on osa sellaista ainoaa itselläni vielä jäljellä olevaa omaa hallittavaa omaehtoisuutta -- nähtäväksi jää sitten aikanaan se, minkä muodon sellainen aktiviteettini esim. somessa mahdollisesti ottaisi julkisesti...

Toki yritän jatkaa niitä em. valokuvaamiseen liittyviä projektejanikin vielä edelleen kaikkien näiden olosuhteiden tuomista hankaluuksista huolimatta niin paljon kuin pystyn, ja sitten joskus ehkä paljon myöhemmin nähdään se, mihin se riittäisi ja minkälaista "keskeneräistä" siitä syntyisi...

Henkilö- ja perhetaustani paljastamista ja sen syntetisoimista aikamme yhteiskunnallispoliittisten ongelmien analyysiin

Tämä analyysini on koko blogihistoriassani tähän mennessä sisällöllisesti raskain ja vaikein, ja ehkä niin myös konkreettiselta pituudeltaankin: analyysi on sekä yhteiskunnallispoliittisesti erittäin asiarikas että omaa henkilöäni ja perhetaustaani erittäin avoimesti ja suorasukaisesti paljastava; tarkoitukseni on luoda näiden kahden näkökulman kautta tietoisuutemme / yhteiskuntamme ongelmia ja luonnetta yhä paremmin avaavaa synteesiä.

Nostan siten hattua teille, jotka jaksatte ja pystytte lukemaan tämän tekstini kokonaan läpi, ja varsinkin jos lisäksi ymmärrätte lukemanne hyvin. En voi kuitenkaan taata sitä, etteikö tämän sisällön läpikahlaaminen aiheuttaisi jotain ahdistusta, tuskastumista ja muuta mielipahaa...

Toisaalta ihan varmasti voin luvata sen, että joillekin teistä tämä tarjoaa myös erittäin avaavia ja herkullisia oivalluksia!

Aloitetaan tämä analyysi ja henkilökohtainen avautuminen hesarin äskettäisen jutun linkittämisellä ja sieltä lainauksella >> "Swanströmin mukaan suomalaisten SS-miesten tekoja olisi aiemmassa tutkimuksessa siloteltu ja lähes puolet miehistä olisi ollut fasisteja. Swanströminin mielestä suomalaiset myös osallistuivat juutalaisten teloittamisiin." - SS-miesten läheiset vaativat ”häpäisevän” selvityksen oikaisemista.

---- Tässä on hyvin mielenkiintoinen ja valtavan laajan asiakokonaisuuden paljastava näkymä ylisukupolvisiin traumoihin ja niihin liittyviin häpeä- ja ahdistusketjuihin, sekä niissä pinnan alle alitajunnan mustiin ja sairaisiin mutiin painettuihin likoihin, joista manifestoituu pinnalle kuitenkin tiettyjen psykologisten mekanismien mukaan tietynlaista käyttäytymistä ja elämänrooleja.

Nämä nostattavat esille myös nykyaktivismin monia ongelmia, mitä tämä analyysini myös ruotii; ja on huomattava sekin, miten traumat voivat vaikuttaa myös erittäin pitkienkin aikojen takaa niin kollektiivisesti ryhmäkäyttäytymismalleina kuin myös yksilötasoilla mm. virheellisten kasvatustapojen siirtymisinä yli sukupolvien - Kaikki tämä voi vaikuttaa jopa paljon pidemmältäkin saakka historiasta kuin 1900-luku... 

Samalla tämä kertookin nykyisyydestämme paljon sekä yksilö- että kollektiivitasoilla mm. sen suhteen, miten historialliset traumat toisintavat ja uusintavat itseään varsinkin yhteiskunnan kriisiytyessä (kuten juuri nykytilanteessa on ollut), jos ja kun niiden traumojen parantamiseksi ei ole tehty mitään; kuten esim. ns. kansallinen psykoanalyysi on jätetty tekemättä, tai yksilöt eivät ole valveutuneet tajuamaan kunnolla omaa traumataakkaansa ja siinä alitajuntansa käskytysvirheitä käyttäytymiseen ja ajatteluun...

Itse asiassa tuo hesarin jutussa esille tuotu Kansallisarkiston selvitys on vasta ensimmäinen kunnollinen virallinen yritys tavallaan tuottaa materiaalia kyseiseen historiaan liittyvän kansallisen psykoanalyysin tarpeisiin.

Mutta kuten huomataan, niin sellainen tarve ja osoittaminen kohtaa ainoastaan psykologisten defenssi- ja projisointimekanismien mukaista vihaa ja torjuntaa ko. "omaisilta" - ei siis ole ainakaan heidän tahoilta odotettavissa mitään osallisuutta kollektiiviseen parantumiseen näissä aihepiireissä...

Tässä yhteydessä ajattelin ottaa itseni ja perhetaustani havainnollistusesimerkiksi yhteiskunnallispoliittiseen yhteyteen hyvin henkilökohtaisen avautumisen muodossa, koska oma henkilötaustani ja etenkin isäni puolen suvun sisällöt osuvat näiden aiheiden oheen varsin hyvin - tämän voin tehdä nyt hyvin, koska jo yli 15 vuotta sitten edesmenneeseen isääni on syntynyt jo sen verran hyvää etäisyyttä sekä objektiivista että omakohtaisen elämäni analyysiä varten. 

Ajattelen tämän kera sitäkin, että teidän muiden on hyvä tietää kunnolla mistä esim. aktivismiini liittyen tulen, ja miten oman henkilöhistoriani paljastaminen voisi olla osaltaan avuksi muille muuttua yhä paremmiksi ihmisiksi heidän verratessa esille ottamiani asioita heidän omiin asioihinsa, kun he aloittavat parantumisprosessiaan...

Eli asiaan, ja nyt siis seuraa pitkästi vakavaa ja raskasta tarinaa! - aiheellisesti siis jonkinlainen lukuvaroitus lienee paikallaan >>

Isäni puolen suku oli ollut 1900-luvulla hyvinkin oikeistolainen ja militaristinen - aivan, näin dramaattinen lähtökohta on paikallaan tässä avautumisessa. 

Isäni isä oli näet ammattisotilas ja upseeristoa nyt sen tarkemmin erittelemättä, ja tietenkin hän oli tiiviisti mukana mm. Toisen maailmansodan melskeissä Suomen ja Neuvostoliiton välisissä kahnauksissa. 

Itselleni ei ole kuitenkaan selvinnyt tämän isoisäni taustasta kovinkaan kummoisia muutoin mm. siksikin, koska hän ehti kuolla juuri vähän ennen syntymääni. Myös hänen vaimonsa eli isäni puolen isoäitini ehti kuolla minun oltuani vasta taaperoiässä. 

Niinpä kummastakaan heistä minulla ei siis ole henkilökohtaisia muistoja eikä heistä ole kerrottu minulle suhteellisen triviaaleja arkitietoja enempää asiaa - Ainoa kunnolla tuntemani isovanhempi olikin äitini äiti, jonka kuolemasta on kuitenkin jo melkein 20 vuotta, ja mainittakoon, että äitini puolen isoisäni kuoli jo sotien aikana.

Tuolloin 30- ja 40-luvuillahan natsi-Saksan ideologinen sisältö oli Suomessa varsin paljon valtavirtaa ja tietenkin erityisesti oikeistolaisten mieleen; sen olen historiakaiveluissani oppinut.

Ei siis olisi ihme, jos isäni puolen suvusta löytyisi vaikka mitä piilotettua likaa ja ideologista fanaattisuutta noihin aikoihin liittyen ja jotenkin samaan henkeen kuin noissa Kansallisarkiston paljastuksissa, jos alkaisi kunnolla kaivelemaan sensuuri- ja defenssimuurin alta...

Osaltaan siksi minullekin saakka olisi tullut piilotettua traumataakkaa kannettavakseni ylisukupolvisten mekanismien kautta mm. kasvatuksessa ja isäni omilta vanhemmiltaan omaksumiensa maailmankatsomuksen sisältöjen mukana...

Omasta siis jo edesmenneestä isästäni puolestaan voinkin juuri tuohon traumojen ylisukupolvisuuteen liittyen kertoa seuraavaa havaintoni ja analyysini perusteella:

Ensinnäkin hän jatkoi koko elämänsä aikana myös hyvin oikeistolaista ja militaristista maailmankatsomusta ilmeisesti omalta isältään vahvasti omaksuttuna, vaikka ajat olivat tietenkin muuttumassa toisenlaisiksi sotien jälkeisessä Suomessa, ja varsinkin 70-luvusta jonkin matkaa eteen päin.

Hän oli mm. aktiivinen ja menestynyt reserviupseerikerhossa ja oli varsin usein kertausharjoituksissa lapsuudessani - sieltä muistan esim. sellaista, miten eräskin kerta hänellä oli jäänyt kertausharjoituksissa omaksuttu upseerirooli päälle kotiin palatessaan niin, että hän puhui aluksi kovaa huutaen, kuten armeijassa on tapana. Äitini joutui toppuuttelemaan, että "hei, nyt ollaan kotona, puhu hiljempaa!".

Tähän liittyen muistan isäni maailmankatsomuksesta myös sen, miten hän hyvin usein tykkäsi Venäjään / Neuvostoliittoon liittyen tokaista hyvin tyypillisesti: "Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi". Ehkä jotain kertoo myös se, miten hän eräs kerta sanoi perheen läsnäollessa, "ettei koskaan anna anteeksi Jasser Arafatin Suomen vierailulle kutsumista"...

Lisäksi isäni oli omaksunut silloiseen oikeistolaisuuteen liittyneen "koti, uskonto ja isänmaa" -tyylisen asenteen mm. niin, että hän jo kirkkojen pihamailla ollessaan puhui yleensä vain kuiskaavaan äänensävyyn - indoktrinaatio oli siis hänellä syvää siinäkin.

Eikä tässä vielä kaikki, vaan hän oli myös hyvin oikeistolaiseen tyyliin aktiivinen kotikuntansa herrakerhossa eli Rotary-klubissa. Lisäksi hän oli paikallisessa silloisessa Säästöpankissa tilintarkastajana, jos se nyt jotain oikeistolaisuudesta kertoo... 

Kuitenkin selvästi oikeistolaisuutta oli hänellä sekin, miten hän Kokoomuksen riveissä pyrki paikalliseen kuntapolitiikkaan mukaan, muttei silloin 80-luvun puolivälin kuntavaaleissa päässyt läpi - silti sanomattakin on selvää, miten hän itse aina äänesti pelkästään kokoomuslaisia kaikissa vaaleissa kyseenalaistamatta.

Varsinaiselta ammatiltaan isäni oli yläasteen opettaja (tai lehtorihan se titteli virallisesti taisi olla, koska isälläni oli ylempi korkeakoulututkinto), jonka aineina olivat matematiikka, kaupalliset aineet (isäni oli opiskellut myös kauppatieteitä) sekä konekirjoitus, joka sittemmin ehti vielä muuttua hänen työaikanaan "atk"-aineeksi.

Lapsuuden ja nuoruuden aikaisessa perhe-elämässäni oli kuitenkin se erikoisen ristiriitainen ja jännitteellinen piirre, että äitini puolen suvussa oli puolestaan vasemmistolaisia piirteitä ja työväenluokan asenteita. Sen puolen suvussani löytyy historiasta myös selvästi taiteellisia ominaisuuksia; on ollut mm. pelimanniyhtyeen muusikkoa ja hautakivien veistäjää...

Oma edelleen vielä elossa oleva äitini onkin ollut puolestaan itse aina SDP:n ehdokkaita vaaleissa äänestänyt - niin hän teki myös näissä viime kevään eduskuntavaaleissa omista valistamisyrityksistäni huolimatta... No, se hänelle suotakoon, koska hän on kuitenkin fiksu ja hyväsydäminen ihminen!

Erikoista kyllä, tämä poliittinen ja maailmankuvallinen ristiriita sai olla osaltaan varsin onnistuneestikin olemassa isäni ja äitini suhteessa ja perheessämme (havaintoni ja nykyisen analyysini mukaan), vaikkakin vastakkainasetteluilta ei tietenkään aina voinut välttyä sen tarkemmin tässä erittelemättä, ja mikä tietenkin vaikutti lapsuudessani myös minuun...

Mutta toisaalta voi kyllä sanoa olevan hatunnoston arvoisen rohkeaa se, miten tuosta leimallisesti ylipääsemättömän kuuloisesta maailmankatsomuserosta huolimatta äitini ja isäni päätyivät yhteen ja perustivat perheen, eli saivat ainoaksi lapsekseen minut, ja vieläpä äärimmäisen täpärästi, kuten olen tässä omasta hiuksenhienosta henkiin jäämisestäni kertonut! - ehkä nämäkin kertovat jotain merkityksellistä minulle sälyttyneestä elämänroolista, mistä lisää kirjoituksen lopussa, kunhan lisää analyysiä saadaan tähän väliin ennen sitä...

Pikanttia on myös se, kuinka isääni hänen kuolemansa jälkeen muisteltuani olen päätynyt siihenkin havaintoon, että hän oli persoonaltaan lopulta myös hyvin samaan tapaan herkkä ja tunteellinen kuin minäkin, mutta hän halusi usein peittää ja torjua sitä puolta itsessään tuossa oikeistolaisen roolissaan.

Herkkyys ja oikeistolaisuushan ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa, ja minusta vaikuttaa siltä, että isäni elämässä hänen monet kipuilunsa, defenssinsä ja roolinsa johtuivat osaltaan tästä ylittämättömästä ristiriidasta, jota hän ei ilmeisesti koskaan onnistunut ratkaisemaan kunnolla / tyydyttävästi... 

Mutta eipä silloisen Kekkosen ajan eikä sittemmin edes Koiviston ja Ahtisaaren ajankaan silloisessa yhteiskunnassa sellaiseen "ratkaisemiseen" ollut ulkoistakaan mahdollisuutta tai kannustinta kunnolla.

Ainoita selviä havaintoja itselläni hänen herkkyydestään olivat esim. sellaiset tilanteet, miten hän välillä tykkäsi maalata vesiväritauluja ja miten hän tykkäsi tehdä ruokaa hyvinkin luovasti. 

Kaipa jotain tästä herkkyydestään kertoi hänen viimeisinä elinvuosinaan sekin, miten hän suorastaan addiktoitui olemaan tietokonenörtti; uppoutui siis sen tarjoamaan virtuaalimaailmaan, jossa hänen herkkyytensä pääsi viime hetkillä vielä jotenkuten kukoistamaan... 

Hänen viimeisiä elinvuosiaan 80-luvun jälkeen leimasi kuitenkin pehmentyvä oikeistolaisuus, jonka ilmeisesti aiheutti eräs erittäin dramaattinen elämänmuutos hänellä; kerron siitäkin vielä lisää kirjoituksen lopussa...

Kokonaisuutena isäni elämästä minulle on nyttemmin jäänyt sellainen kuva, että hän tavallaan epäonnistui elää elämänsä riittävän autenttisesti oman persoonansa mukaan, kun traumavyyhdit sisällänsä loivat kompensaatio- ja selviytymisrooleja persoonansa varjojen välttelemistä varten - oikeistolaisuus em. kaikkine krumeluureineen ja tunnustuksellisuuksineen ilmeisesti toimi hänellä sitä varten "sopivana" kulissina ja teatterilavastuksena...

Mutta onpa niitä traumavyyhtejä ollut ja sälyttynyt minulle saakka myös äitini puolen suvusta - mainittakoon niistä se, miten äitini isä kuoli sota-aikana tuberkuloosiin ja äitini äiti jäi siinä yhtäkkiä kolmen lapsen (yksi heistä siis oma äitini) kanssa yksinhuoltajaksi: voitte varmaan kuvitella, miten vaikeaa sellainen elämä oli 40-luvun Suomessa ja vielä myöhemminkin...

Ja tottahan oli myös se, että silloisessa Suomessa oli vastaavia tragedioita ja kohtaloita hyvin paljon sota-ajalle tyypillisesti, mikä on siis aihe myös ymmärtää maamme kollektiivisia traumoja, ja niiden jatkumisia, toisintumisia ja muuntumisia nykyaikaamme saakka.

Näissä merkeissä voidaan siis havaita sitä, miten myös ylisukupolviset traumat ja muut sosiaaliset ja psykologiset liat / ongelmat voivat toisintua, muuntua ja pitkittyä ajassa hyvinkin kauan esim. isiltä pojille, äideiltä tyttärille ja lapsenlapsillekin saakka käsittelemättöminä ja alitajuntaan muhimaan jätettyinä...

Miten minä itse sitten asemoidun ja roolitun tässä katsannossa? - tarkastellaanpa sitä seuraavaksi >>

Ensimmäinen selkeä havainto omasta nykyisestä roolistani on hyvin looginen: isäni kuoleman jälkeen olen tavallaan vapautunut toteuttamaan tätä jo reilut 10 vuotta kestänyttä yhteiskunnallispoliittista aktivismiani ja etenemään henkilökohtaisesti valaistumisprosessissani. 

Tämän uuden elämänvaiheeni sisältö on ollut ainakin alussa myös selkeästi jonkinlaista tiedostamatonta ja spontaaniakin vastareaktiota noihin em. perheeni ristiriitoihin, traumoihin ja isäni oikeistolaisrooliin.

Tuo "vapautumiseni" siis tarkoittaa käytännössä seuraavaa: jos isäni olisi elänyt edelleen tähän päivään saakka, niin en todennäköisesti vieläkään olisi aloittanut tätä valaistumisprosessiani ja siihen liittyvää aktivismiani - Sen verran hallitseva persoona isäni oli sekä äitiini että omaan itseeni nähden, eli mm. hänen oikeistolaisroolinsa oli koko perhettä eniten sävyttänyt asia, ja niinpä äitini puolen vasemmistolaispiirteetkin jäivät aikoinaan sittenkin varjoon monessa kohtaa näin jälkeen päin nähtynä...

Paradoksaalisesti siis tässä havaitaan se kuuluisa "onni onnettomuudessa" -tyylinen lopputulema minun kannaltani katsottuna ja näin jälkeen päin todettuna, ja vaikka kyseessä oli ihan oma isäni ja jonka kuolemaa aikanaan surtiin paljonkin - siksikin kait oli monen vuoden viive hänen kuolemansa jälkeen, ennen kuin tämä "vapautumiseni" pääsi alkamaan kunnolla vuonna 2008.

Joka tapauksessa tuosta "tiedostamattomasta ja spontaanistakin vastareaktiosta" tämä valaistumisprosessini ja aktivismini on kehittynyt nyttemmin hyvinkin paljon ja ilmeisesti juuri siihen "suuntaan", minne pitääkin - Käytän tuota "suuntaan"-sanaa lainausmerkeissä, koska kuten tämä analyysini osoittaa, niin aidossa valveutumisessa tämän yhteiskunnan puitteissa ei ole kyse vain yhteen tiettyyn suuntaan kohdistumisesta (poliittisen puolen valinta yksioikoisesti), vaan se on paremminkin kaikkiin suuntiin etenevää ymmärrystä; valitaan siis kohottavia, syventäviä ja laajentuvia näköaloja samaan aikaan.  

Nimittäin!: Tuosta isän puoleen kohdistuneesta "vastareaktiostani" päätellen minun olisi pitänyt valita muka se toisen merkkinen poliittisen dualismin toinen puoli aktivismini teemaksi tavallaan jonkinlaisena "isävihaprojektiona": eli minusta olisi muka pitänyt tulla jopa äärivasemmistolainen tai joku antifa-aktiivi, siis vanhalta nimeltään "kommunisti".

Mutta enpäs olekaan tehnyt niin jopa ihan aktivismini alkuvaiheessakaan! - Miksi näin?

Tämä vapautumiseni päästi älylliset lahjani ja siihen kuuluvat analyyttisyyden ja tiedon omaksumisen kykyni sen verran hedelmällisesti ja rajoituksetta valloilleen, että pystyin varhaisessa vaiheessa jo tekemään sen johtopäätöksen, että ns. valveutumiseen eivät kuulu manipuloitujen ja aivopesua aiheuttavien poliittisten dualismien pariin jumittuminen ja siinä puolen valitseminen.

Ymmärsin hyvin pian, että on noustava niiden dualismien yläpuolelle, ja mieluummin muodostamaan itselleen syvää ja koherenttista kokonaiskuvaa maailman tilasta - nykyisessä ismien ja kulttiajattelun mekanismien maailmassa se on vain äärimmäisen hankalaa, ja siitä on maksettava kova hinta... ja voi että, miten paljon vaivaa ja uhrautumista se on vaatinutkaan, ja miten vaikeaa se tulee edelleen olemaan...

Valveutumisprosessini mittaan siksikin kiinnostuin paljon myös siitä, miksi ja miten ihmiset käyttäytyvät yhteiskunnallispoliittisissa yhteyksissä, kuten tekevät. Aloin siis ottamaan selvää ihmisyyteen liittyvistä sosiologisista ja psykologisista seikoista, ja se on ollut tietenkin sopivaa ja oleellista myös näiden isä- ja perhesuhteideni ja omakohtaisten traumojeni setvimisessä. 

Ja kuten arvaatte, niin aloin keräämään tietoa sosiologiasta ja psykologiasta etenkin sopivasti nykyistä virallista ja valtamedian tietoa kyseenalaistavilta ja innovatiivisempaa ajattelua tilalle nostavilta tahoilta - ja hyvin mielenkiintoista on se, miten jotenkin vaistomaisesti olen usein löytänyt siinä juuri sopivia ja mielenkiintoisimpia ajattelijoita ja kirjoittajia tutkimuksiani varten.

Täten olen nyttemmin ymmärtänyt myös sen, miten poliittisten dualismien taustalla vaanivat mm. juuri noiden historiallisten traumojen roolit: se, miten jopa jokainen eri trauma voi luoda jokaiseen ihmiseen ns. "varjominuuksia", missä alitajunnan käskytykset siitä varjosta käsin luovat tiettyjä psykologisia reaktioita ja vasteita sosiaaliseen käyttäytymiseen ryhmäilmiöitä ja siten ismi-mielteitä myöten.

Traumat siis alitajuntaan piilotettuina ja käsittelemättöminä entiteetteinä luovat pohjaa psykologisille defenssi- ja projisointimekanismeille, ja jotka puolestaan helposti vääristävät omaksuttua tietoa ja asemoivat sitä kuulumaan poliittisten dualismien eri puolille mm. "oman ryhmän ihannointia" ja "ulkopuolisen ryhmän demonisointia" varten. Samalla syntyvät monet kunnian ja häpeän tuntojen ristiriidat vaikeuttamaan ja vääristämään maailmankuvien muotoutumista.

Sellainen on puolestaan aivan liian helppo alusta nykyisille(kin) eliitti- ja globalistimanipulaattoreille aivopestä massaa agendojensa sokeiksi ja hyväuskoisiksi toteuttajiksi (mm. ilmastoalarmismi, russofobia, rasismifobia, taloudelliset "realiteetit" yms.) ja valjastaa siinä eri ryhmiä toinen toistaan vastaan aivan turhaan tappeleviksi kiistapukareiksi "hajota ja hallitse" -strategioitaan varten.

Selvää on se, että moisesta on tietenkin päästävä eroon, jos haluaa valveutua oikein! - se tarkoittaa juuri mm. noihin historiallisiinkin traumoihin pureutumista ja niistä parantumista: esim. noiden alussa eli hesarin jutussa mainittujen "omaisten" on vain otettava lusikka kauniiseen käteen, ja jätettävä turhat projisointivihansa ulkopuolisesta "häpäisystä" sikseen.

Tässä mielessä juurikin tämä em. "vapautumiseni" on alkanut toimimaan hedelmällisesti, ja tähän liittyen perheessäni lapsuuteni ja nuoruuteni aikaisen poliittisen dualismin rooli isäni ja äitini välillä oli myös yllättävän hedelmällistä antia elämäni evääksi suonut asia em. haitoista ja ongelmista huolimatta.

Nimittäin siitä dualismista ja isäni hallitsevasta persoonasta huolimatta silloinen yhteis- ja perhe-elämä oli välillä myös ihan harmonista ja antoisaa. Sen kautta sain siis siemenellistä ideaa tulevaisuuteen jo lapsena siitä, miten dualismeissa ei ole välttämättä mitään mieltä, vaan niiden sijaan voi tapahtua paljon parempaa ideoiden ja sisältöjen synteesiä, eli "Teal Swan" -kielellä sanottuna hyvää valon ja varjon integraatiota.

Nyttemmin olen siis havainnut tämän erääksi keskeiseksi ihmisenä kehittymisen asenteeksi ja arvoksi valaistumisprosessissani, joten voin olla sekä isälleni että äidilleni myös erittäin kiitollinen siitä, että lapsuuteeni liittyi ilmeisesti myös sitä, kuinka kasvatuksessani oli poliittista neutraalisuutta. 

Eli ei ainakaan suoraan tuputettu jompaa kumpaa ideologiaa, ja isän hallitsevasta roolista huolimatta edes sitä oikeistolaisuuttakaan - minua ei esimerkiksi kannustettu tai ohjattu politiikkaan tai mihinkään muuhunkaan leimallisesti yhteiskunnalliseen toimintaan mitenkään.

Muutenkin muistan lapsuudestani ja nuoruudestani sen, miten itse asiassa kiinnostuksen kohteideni muodostuminen oli luonteeltaan hyvinkin epäpoliittista, vaikka vanhempieni tahoilta olisikin ehkä sittenkin ollut jotain suunnitelmallista poliittista tuputusta kohtaani - kiinnostukseni kohteita olivat jo varhaisesta lapsesta saakka esim. luonto ja sen kaikki piirteet estetiikkaan saakka, piirtäminen ja musiikki... 

Lisäksi en harrastanut lapsuudessani ja nuoruudessani mitään ryhmätyyppistä toimintaa (kuten esim. partiota, 4H-toimintaa tai joukkueurheilulajeja), jolloin kasvuni oli erittäinkin itsenäistä, ja toisaalta siis jopa liiankin itsenäistä eli epäsosiaalista - kuitenkin tällaisessakin oli sittemmin pohjaa nykyistä itsenäistä ja ismi-vapaata ajatteluani varten.

Samalla persoonassani nyttemmin havaitsemani ns. erityisherkkyys on ollut suuri vaikuttaja jo varhaisesta lapsuudestani saakka, koska esim. kun jostain erityisestä kiinnostuin, niin se oli usein hyvin totaalista ja säntillistä, jolloin kaikki muu oli siihen nähden sivuseikkaa / yhdentekevää.

Siis myös mahdollinen poliittinen / yhteiskunnallinen tuputus vanhempieni tahoilta jäi kuitenkin huomiottani, jolloin jäin tavallaan myös siksi poliittisesti melkoisen tyhjäksi tauluksi ennen tätä nykyistä aktivistikauttani, ja vaikka tuo em. vastareaktioprosessi sisältyi sosiaalisesti ja psykologisesti isäsuhteeseeni ja sen prosessoimiseen kuolemansa jälkeen.

Nykyisen valveutumisprosessini alkuun mennessä minulle ei siis ollut syntynyt merkittävää poliittista asenne- ja harhaluuloarsenaalia ainakaan kovin kapeakatseisesti eikä vahvasti, vaan olin aktivistikauteni "vapautumisen" alkaessa heti valmis avoimesti ja ennakkoluulottomasti vastaanottamaan aivan uutta ja virallista tietoa kyseenalaistanutta tietoa, sekä tietenkin varsin vapaasti prosessoimaan sellaisia sisältöjä ismi-taakoitta.

Tätä vapaata ja itsenäistä ajattelutyyliä juurikin ismi-taakkojen vangeiksi jääneet eivät millään voi ymmärtää, vaan he pakonomaisesti pyrkivät jopa jokaista asiaa, havaintoa ja miellettä sovittamaan omaksumansa ismin mukaiseen tunnustuksellisuuden raamitukseen niin, että "nuo" asiat ovat muka oman ryhmän ihannointiin kuuluvaa, ja "nuo toiset" asiat muka vihollisryhmän demonisointiin kuuluvaa, ja jaottelu siinä voi olla usein hyvin säntillisen tarkkaa ja paniikillisenkin leimaavaa. 

Valveutumisprosessissani olenkin joutunut kuulemaan joiltakin kanssaihmisiltä noissa ismi-raameissa 10 viime vuoden aikana mm. sellaista, että "ethän sinä Mika voi seurata noita tahoja, koska he ovat "äärioikeistoa" ", tai miten vuonna 2015 Facebookin "Joukkovoima"-liike bannasi ja poisti minut, koska kehtasin kyseenalaistaa silloin alkaneen pakolaisaallon motiiveja tuoden ilmi niihin liittyneen globalismiagendan. Ilmeisesti olinkin siis heidän mielestään siksi yhtäkkiä muka "äärioikeistolainen".

Nämä ovat siis manifestaatioita siitä, miten poliittiset dualismit on sisäistetty traumavyyhtien ylläpitämien "varjominuuksien" varassa projisointi- ja defenssimekanismien käyttöön, ja se on siis huonoa aktivismia ja huonoa politiikkaa eli "kulttiajattelua", jota sosiaalisen manipulaation mestarit eliittikabinettien ytimistä käsin ja valtamedian avulla käyttävät aivopesemisessään ja strategioissaan häikäilemättä hyväkseen.

Tässä kuvastuu siis juuri se virhe, miten poliittisen dualismin parissa kuvitellaan liian yksioikoisesti puolen valitsemisen olevan muka "edistyksellisyyttä" tai "hyvää valistumista" - näin ei siis valitettavasti ole, ja nykyisessä ismien ja kulttiajattelun hallitsemassa virallisessakin tietoisuudessa se virhe ilmenee ja toisintuu kerta toisensa jälkeen irvokkaastikin, ja siis osana parantumattomia historiallisiakin traumoja.

Esim. äskettäin (eilen) tv-uutisissa poliittisen dualismin vankina oleva toimittaja kuvaili Yhdysvaltain ns. valevasemmistolaisia (tarkoittaa esim. yhtäkkiseen valtamediasuosioon nostettua Alexandria Ocasio-Cortezia) muka "edistyksellisiksi vasemmistolaisiksi" - kuten olen tässä ja tässä jo analysoinut, niin valtamedian erityisessä suojeluksessa oleva ns. valevasemmisto on myös suuri huijaus osana näitä poliittisen dualismin harhoja. 

Toki aktivistikauteni alkuun mennessä tiettyä valtamedian aivopesuvaikutusta oli syntynyt myös minullekin, josta esimerkkinä oli oikeastaan ainoa poliittinen asenteeni ennen aktivistikauttani; olin nimittäin vielä silloin ilmastoalarmisti, mutta jo aktivistikauteni alussa käänsin kelkkani tyystin sen suhteen, ja nykyään pidän ilmastoalarmismia radikaalina ja häikäilemättömän törkeänä huijauksena ja osana globalismin imperialistista aggressiota. 

Voidaan siis sanoa, että suhtautuminen ilmastoalarmismiin on ainoa selkeä asia, joka poliittiselta kannalta katsottuna muuttui valaistumis- ja aktivistikauteni alettua. Kaikki muu politiikkahan em. takia oli tavallaan minulle aktivismini alettua enimmäkseen uutta ja lähes neitseellistäkin, ja sain alkaa sen turvin muodostamaan koko ajan oppimistani uusista asioista tavallaan rehellisen autenttisia ja alkuperäisiä käsityksiä.

Yhtenä asiana minun poliittisesta luokittelemisesta kuitenkin muistan joitakin vuosia ennen valaistumis- ja aktivistikauttani sellaisen asian, miten joku isäni puolen perhetaustani tunteneena ja jo silloin kauan olleen luonto- ja ympäristökiinnostukseni tietäneenä halusi luokitella minut jonkinlaiseksi kokoomuslaisen ja vihreiden risteytykseksi, eli siis "viheroikeistolaiseksi".

En silloin siitä luokittelusta juuri piitannut, koska olinhan vielä silloin niin epäpoliittinen ja yhteiskunnallisiin asioihin välinpitämättömästi suhtautunut ihminen. Minua kiinnosti silloin vain oman arboretumini perustaminen ja maisema-arkkitehtuurin opiskeleminen.

Vaan mikäpä onkaan ollut se em. "kova hinta", jonka mainitsin aiheutuvan helposti siitä, kun alkaa hylkäämään nykyistä ismien ja kulttiajattelun mekanismien maailmaa valistumisessaan? - nyt voidaan tarkastella tämän kirjoituksen kera sitäkin:

Yksi "kova hinta" sellaisesta on ollut tietenkin se, että suurin osa koko väestöstä ja siten itse kunkin ystävistä moni ei ole tiedollisesti eikä psykologisesti valmis käsittelemään tässä analyysissäni mainittuja asioita ja prosesseja, vaan he suhtautuvat tällaiseen valaistumisprosessiin ja sen mukaisen virallisen maailmankuvan kyseenalaistamiseen vähintään epäluuloisen torjuvasti ja välillä myös vihamielisesti - käytännön seuraus sellaisesta on ollut tietenkin usein sosiaalinen eristäminen ja ihmissuhteiden viilenemiset ja jopa katkeamiset.

Toinen "kova hinta" on sitten omaan itseen liittyvää, ja se on omalla kohdallani ollut mm. sitä, miten toki myös itselleni tämän valaistumisprosessin yksi kohtalo on ollut psykologisesti ja persoonani roolitusten kannalta hyvinkin rasittavaa ja mullistavaa - se on ollut siis myös aihe henkilökohtaiseenkin kriisiin elämässäni.

Se on käytännössä tarkoittanut sitä, että on tavallaan muodostunut aika ennen aktivistikauttani ja aika sen alkamisen jälkeen, jossa olen joutunut kyseenalaistamaan myös oman itseni kautta ja omassa itsessäni ja tekemisissäni joitakin asioita. 

Toisin sanoen itselleni on muodostunut tietoisuuttani ristiriitaisestikin jakamaan "vanha väärä elämä" ja "nykyinen uusi elämä", joiden kesken asiat ovat olleet esim. arjessani kuitenkin aika sekaisin, ja ne ovat jääneet myös edelleen odottamaan ratkaisujaan paremmiksi roolituksiksi...

En esim. ole ollut enää pitkään aikaan varma siitä, josko ennen tuota aktivismikauttani aloittamani maisema-arkkitehtuurin opiskelun loppuun saattaminen nykyään olisi enää tärkeää... Motivaatio-ongelmia siinä aiheuttaa esim. se, miten myös sen alan ovat vallanneet harhaiset ja siis nykymaailmankatsomustani vasten aivan väärät ja pahuudelliset ilmastoalarmistiset tendenssit.

Lisäksi tuolloin aktivistikauteni alussa vuosien 2008 ja 2009 aikana ollut finanssikriisi aiheutti Suomessa etenkin viheralalle hyvin pahaa työttömyyttä ja ongelmia, ja sitä kautta haittaa minunkin arkeeni - pettymys näiden asioiden huomaamisen yhteydessä on ollut todella valtava.

Havaitsin siis jo siitä sen, miten paljon viherala on täällä aliarvostettua, byrokratiarattaisiin tukahdutettua ja siten aivan liian herkkä ja altis maailman melskeiden vaikutuksille. 

Ja siitä tietenkin totesin pian valveutumisprosessini ymmärryslaajentumana myös sen, miten globalistieliitin harjoittama yhteiskunnallinen tihutyö vaikutti myös minunkin elämääni jo silloin erittäin rajusti: näistäkin syistä johtuen epäluuloni opiskelemaani maisema-arkkitehtuuria kohtaan jäi voimakkaasti kytemään, ja koska tunnen jotenkin sen, ettei persoonani luova ja taiteellinen potentiaali voisi edelleenkään päästä siinä oikeuksiinsa tämän sairaan yhteiskunnan puristuksissa... 

Jotenkin minun olisi silti roolitettava itselleni jatkossakin persoonani taiteelliset, luovat ja luontokiinnostuneet ominaisuudet - toistaiseksi viime vuosina sen persoonapuoleni tyydyttämiseksi ja toteuttamiseksi omat valokuvaamisprojektini ovat olleet ainoa jotenkuten kunnollinen tapa...

Selvää on myös se, että tämä aktivismi on vienyt aikaa ja vaivaa todella paljon, jota moni ei ymmärrä ja ei osaa antaa sillekään arvoa mm. em. syistä johtuen - itse katson kuitenkin aktivismini olleen tässä mainituista syistä ja prosesseista johtuen oleellinen ihmisenä kasvamisen anti itselleni.

En silti tällä hetkelläkään itse osaa kunnolla nähdä sen mahdollista hedelmällistä lopputulemaa; se tarkoittaa sitä, että kertyneelle yhteiskunnallispoliittiselle tieto-taidolleni ei ole olemassa toistaiseksi kunnollista "ekologista" lokeroa yhteiskunnassamme, koska valveutumiseni luonne on poliittisesti niin sitoutumatonta eli ismi-vapaata ja niin paljon virallista maailmankuvaa kyseenalaistavaa toisinajattelua... 

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin myös tässä: olen toisaalta saanut aktivismini sometoiminnan kautta uusia tuttavuuksia ja ystävyyden alkujakin, mutta minun olisi opittava paremmin hyödyntämään ja kehittämään niitäkin omaksi parhaakseni. 

Ratkaisua sosiaalisessa elämässäni odottaa esim. sekin, josko elämäni loppuosalle pystyisi olemaan minulla parisuhdetta - monet erityisherkän persoonan haasteet ovat piinanneet minua siinäkin koko elämäni ajan, ja toisaalta tässä valveutumisprosessissani ihmisenä kehittymiseni takia vuorovaikutustarpeeni ovat osaltaan vaativoituneet tai sanotaanko kaventuneet kattamaan yhä vähäisemmän määrän parisuhde-ehdokkaita...

Realististahan on siis yhtäältä olettaa sitä, että on erittäin vaikeaa päästä samalle aaltopituudelle sellaisen naisen kanssa, joka ei ole käynyt läpi sellaista valveutumisprosessia kuin minä - sellainen nainen saattaa siis esim. tulkita minua juuri liikaa poliittisten dualismien kautta ja nähdä minut harhaisesti epäsopivana (mm. äärioikeistolaisena). 

Minulle iän ja elämäntilanteen (ovat sinkkuja ja muutenkin vapaita aloittamaan uuden suhteen) suhteen sopivien naisten joukossa on todennäköisesti lähes kaikki näitä poliittisen dualismin vankina olevia, ja vain hyvin harvoja valveutumisessaan vertaisiani...

Toisaalta eihän parisuhteeseen tarvita kuin vain se yksi, eli ei sitä varten tarvita välttämättä miljoonaa ehdokasta valikointiprosessiin. Lisäksi minullahan on lapsuuden kodistani se esimerkki ja oppi isässäni ja äidissäni, miten melkoisen vastakkainasetelmallisista poliittisista maailmankatsomuseroista huolimatta voi syntyä ko. dualismin osapuolille keskinäinen parisuhde - luulisin, että voisin ainakin itse olla jatkossa laajakatseisempi parisuhde-ehdokkaita kohtaan tässä mielessä, mutta olisivatko he sitten vastaavasti?... 

Joka tapauksessa pystyn tässä analysoimassani perhetaustani ja oman kasvuni prosessissa näkemään jotain oleellista "universumin" minulle tahtomaa roolitusta eli elämäntarkoitukseni kohdentumista, koska mainitut elämäni prosessien etenemiset ja vaiheet ovat seuranneet niin loogisesti toisiaan ja tukeneet tietoisuuden nousuvaiheina toisiaan jatkumona em. tapaan. 

Voidaan sanoa siten esim. niin, että olen alkanut tiedostamaan oman isäni saamuuksia itsessäni myös hänen aikoinaan omaamiensa heikkojen / huonojen kohtiensa kautta, ja pystyn siksi näkemään paremmin sitäkin, miten ihmisenä kannattaa terveemmällä tavalla olla ja kehittyä, vaikka yhteiskuntatilanne ei sitä edes tukisikaan, kuten nykyäänkin tilanne helposti on tässä globalismin saastuttamassa maailmassa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni perhe on siis ollut jännällä tavalla jopa ihanteellinen kasvualusta minulle kaikista mainituista ongelmista huolimattakin! - minulle nyt siunaantunut edelläkävijämäinen toisinajattelu on siis välttämättä tarvinnut myös juuri esim. sitä isäni oman herkkyytensä jonkin asteista epäonnistunutta autentisoimista elämäänsä ja sitä dualismia, joka vallitsi aikoinaan isäni ja äitini välillä politiikan suhteen.

Ja sitten erityisherkän persoonaluonteeni ja älynlahjojeni avulla olen onnistunut noukkimaan siitä opista ja lähtökohdasta kiinni jo jotenkuten hienosti ihmisenä itse kehittymiseksi ja muiden valistamiseksi.

Vaan koskapa edelläkävijöillä ja toisinajattelijoilla on ollut maailmassa helppoa? - Aivan, ei koskaan, ja ilmeisesti minun on omassa elämässäni pystyttävä sekin hyväksymään ja roolittamaan itselleni yhä paremmin, vaikka muut yrittäisivät muuta minulle väittää...

Tosiasia on toki sekin, että omassakin persoonassani on niitä "varjominuuksia" työstettävänä, ja traumoja niin sieltä kaukaa historiasta ylisukupolvisesti muuntuneena kuin omakohtaisessa elämässänikin koettuina ja erityisherkkänä voimakkaasti "omaksuttuina" >> miettikääpä vaikkapa sitäkin, mitä jouduin itse asiassa kestämään isäni kuolemaan liittyen - voin vielä paljastaa sitäkin tässä, josta tuolla ylempänä vihjasin "isäni kontolle sattuneen dramaattisen elämänmuutoksen" muodossa:

Isäni kuolemaan johtaneet vaiheet toteutuivat erittäin sattumanvaraisesti alkaneena, pitkällisesti jatkuneena ja dramaattisesti edenneenä kaarena, koska kaikki alkoi hänen syksyllä 1989 kokemastaan liikenneonnettomuudesta (hän joutui suojatiellä ylinopeutta ajaneen henkilöauton yliajamaksi), josta hän ei koskaan kunnolla toipunut, vaan jäi osittain invalidisoituneeksi ja viimein vuonna 2002 kuoli sen seurauksena syntyneisiin komplikaatioihin.

Jo pelkästään tuo liikenneonnettomuustilanne ja sen perässä ollut kolmen kuukauden mittainen kuoleman kielissä podettu isäni teho-osastohoito vaikutti minuun erittäin voimakkaasti ja lamauttavasti, ja siksi silloin lukion abiturienttivuoteni meni täysin penkin alle: valmistuin ylioppilaaksi vasta vuotta ikäluokkaani myöhemmin keväällä 1991.

Siinäpä sitä oman elämäni dramatiikkaa tälle kerralle - mutta mikäpä olisi se kirkkain opetus ja anti teille lukijoilleni tästä ääriavautuvasta analyysistäni?...

Se voisi olla se, että näissä yhteiskuntatilanteissamme valveutumisen yksi oleellinen osa on omien traumojensa ja varjominuuksiensa tunnistaminen ja parantumisprosessin luominen niille!

Siinä ei riitä pelkästään se, että vain itsenäisesti tai ns. pienen vihkiytyneen ryhmän kanssa tekee sen. Sen lisäksi ilmeisesti tarvitaan em. kansallisena psykoanalyysinä sitäkin, että alkaisimme kaikki keskustelemaan keskenämme myös näistä traumoistamme ja varjominuuksistamme avoimesti ja rehellisesti sekä niiden yhteiskunnallispoliittisista seurauksista ja ulottuvuuksista mm. osana nykyistä "eliitti vs. rahvas" -vastakkainasettelua.

Näin olisi toive tapahtumaan ainakin keskeisten läheistemme ja ystäviemme kesken, ja lopulta optimaalisimmillaan jopa julkisestikin ja virallisenakin parantumisprosessina, vaikka kuinka aluksi hävettäisi ja ahdistaisi tehdä sellaista, ja vaikka kuinka joutuisi siinä mm. tunnustamaan aikaisemman maailmankatsomuksensa olleen radikaalia huijatuksi tulemista.

Vaan onpa tässäkin mm. se dilemma, miten sellaisen huijatuksi tulemisen tunnustamiseen liittyy myös oman ylpeytensä nieleminen oleellisen elimellisenä osana, ja siinä myös oman häpeänsä (oireet) eli traumojensa (syyt) käsitteleminen.

Ongelma on siinä usein se, että monille oman ylpeytensä nieleminen ja häpeänsä käsitteleminen ovat äärivaikeita asioita; kaikkein eniten tietenkin narsistisille ja psykopaattisille persoonatyypeille, jotka pystyvät korkeintaan teeskentelemään niiden suhteen asioita mimeettisesti ja epäaitoja strategioita etsiessään.

Tässäkin voi toisaalta auttaa se, että syntyisi riittävän suuri kollektiivinen ryhmä, jonka yksilöillä olisi jaettavana keskenään sama ylpeytensä nielemisen ja häpeänsä käsittelemisen tarve: tässä tapahtuisi siis sellainen prosessi, jossa ryhmän muihin osallisiin samaistumalla kukin yksilö voisi lieventää tuon oman vaikean tarpeensa psykologista painoarvoa ja kynnyksen ylittämistä tarvittavaan toimintaan.

Tuossa on itse asiassa hyvä käytännön esimerkki siitä, mitä tarkoittaa se em. kansallinen psykoanalyysi, ja miten sen lopputulemia voisi syntyä parantamaan kollektiivistakin tietoisuutta. Eli yhtäältä otetaan julkiseen käsittelyyn jokin valtava petos (esim. ilmastoalarmismi), joka avataan rehellisesti auki samalla, kun aletaan purkamaan siihen kuuluvia häpeän tuntoja ja harjoittamaan oman ylpeytensä nielemistä.

Vaan eipä taida ihan heti tai kohtakaan olla tiedossa sellaisia prosesseja yhteiskunnassamme kunnolla, koska julkinen ja virallinen tietoisuus on niin totaalisesti suljettu sellaiselta kansalliselta psykoanalyysiltä - ismit ja kulttiajattelu ovat edelleen vallitsevimpia mielteitä, ja niiden parissa monille tuntuu paljon houkuttelevammalta se, että tunnistaa itsensä tietyn ismin edustajaksi kuin se, että uskaltaisi niellä oman ylpeytensä osana petoksien tunnustamista itselleen ja muille, ja siis myös osana ismeistä vapautumista.

Tuo muille huijatuksi tulemisensa ja siis välillisesti myös traumojensakin paljastaminen on myös erityisen vaikea asia monille - varsinkin, jos siinä on aikaisemmin omannut tiukan ismillisen viholliskuvamielteen "oman ryhmänsä" ja tunnustuksellisuutensa osana, ja joutuisi sitten tunnustamaan myös senkin, miten se viholliskuvamiellekin oli ollut täysin väärä osana sitä petoksen "totuudeksi" mieltämistä aikaisemmassa maailmankuvassaan.

Esim. ilmastoalarmismin petosluonteen tunnustamisvaiheissa tai paremminkin tunnustamisyrityksissä tämäkin dilemma tulee jatkossa hyvin voimakkaasti esille, ja traumaylläpidetyt defenssi- ja projisointimekanismit pyrkivät siinä taas ja edelleen määräämään... ja kaikissa muissakin ismeissä ilmenee sama.

Nyt olen näyttänyt teille omalta kohdaltani esimerkkiä alkaa lähestymään tällaista kollektiivisenkin parantumisen tavoitetta täällä Suomessa - mitä te ajattelette alkaa tekemään tässä katsannossa omilta kohdiltanne?...

Valitettavasti taitaa olla realistista olettaa tässä myös se asia, että toistaiseksi vain hyvin harvat ovat valmiita tällaisen tavoitteen eteen toimimiseen, koska mm. se julkisen vallan ja virallisen tietoisuuden harhojen ja propagandan syvyys on niin pysyvää ja vahvaa populaariajattelussa ja itse kunkin arkiminuuden rooleissa, eikä em. tapaan monella ole niitä tiedollisia ja elämäntilanteellisia valmiuksia vielä ryhtyä sellaiseen ihmisenä kehittymisen ja paranemisen prosessiin...

Itse kuitenkin haluan tarjota osana tätä aktivismiani ja valveutumisprosessiani näkymää sellaiseenkin ihmisyyden toteutumiseen tässä ja nyt autenttisesti reaaliajassa. 

Voin jo hyvin ylpeästi todeta omasta tilanteestani ja siihen kuuluvista ongelmista huolimatta sen, että omien sukulaisuussuhteideni jatkumossa olen ensimmäinen, joka on alkanut kunnolla toteuttamaan ihmisenä kehittymisen ja parantumisen prosessia menneisyyden traumavyyhdeistä, paljastamaan yhteiskuntamme sairauksia ja luomaan mahdollisuuksia ajatella terveempää ihmisyyttä niiden tilalle!