Kuluneen kasvukauden uusilta oksiltaan etuajassa täysivalmiiksi tullutta varjostinkuusta (Sciadopitys verticillata) kuvattuna perjantaina 20.9.2013 Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.
Kasvukauden kehitysaste oli muodostunut tässä vaiheessa syyskuun alkupuolen hyvin lämpimien säiden ansiosta jo n. kuukauden verran etuaikaan normaaliin nähden. Siksi tällä ko. viikolla joissakin viljellyissä eteläisissä kasvilajeissa ilmeni viimeisten kasvukauden kehitysvaiheiden valmistumisessa vastaavaa etuaikaisuutta. Niistä oli esimerkkinä tämän esiteltävän varjostinkuusen (Sciadopitys verticillata) talveenvalmistuminen.
Varjostinkuusi on kotoisin Japanista, missä se kasvaa Etelä-Honshun, Kyushun ja Shikokun saarilla runsassateisten ja pilvisten vuoristometsien yhtenä puulajina. Japanissa se on arvostettu temppelipuutarhojenkin puulaji. Se on endeeminen eli sitä tavataan luonnosta vain Japanista ja siellä uhanalaisuusluokituksessa se on silmälläpidettävä. Se on myös jo triaskaudella kasvanut elävä fossiili, jolla ei ole enää mitään lähisukulaisia elossa.
Varjostinkuusi on kuitenkin melko yleisesti viljelty puutarhoissa - puistoissa ympäri temperaattisen vyöhykkeen, mutta täällä Suomessa se on talvenarka ja soveltuu kasvatettavaksi jotenkuten lähinnä vain menestymisvyöhykkeen I suotuisimmilla kasvupaikoilla; tarkkaa viljelyn pohjoisrajaa ei silti tiedetä lajin harvinaisuuden takia.
Varjostinkuusi on varsin säännöllisesti kartiomaisen muotoinen kasvutavaltaan, kuten kuusten (Picea sp.) ja pihtojen (Abies sp.) suvussa tapahtuu. Kotiseudullaan ja Suomea etelämpänä viljeltäessä se kasvaa 20 - 30 m korkeaksi puuksi ja jopa yli 30 m korkeita yksilöitä tunnetaan Japanissa. Täällä Suomessa lajin pituuskasvu jää pienemmäksi, mutta toistaiseksi tästä ei ole tarkkaa tietoa, koska puun viljelykokeilut ovat vasta niin nuoria. Parhailla paikoilla n. 10 m kokoiseksi puuksi sillä silti lienee mahdollisuuksia... Laji on hidaskasvuinen; uudet oksat ovat yleensä n. 10 cm pituisia, mutta latvoissa pääverso voi olla n. tuplasti pidempikin vuosikasvultaan.
Varjostinkuusen koristeominaisuuksien aatelia ovat sen neulaset, jotka ovat havupuiden piirissä erittäin isoja; ne ovat helposti jopa yli 10 cm pitkiä, paksuhkoja, pareittain ja ne tuntuvat kumimaisilta / muovimaisilta. Ne sijoittuvat jokaisten oksien kärkiin viuhkamaisina kiehkuroina - kimppuina, joten siksi puun latvuksessa on hyvin harmonista kerroksellista kasvutapaa. Väriltään neulaset ovat lopullisessa tummuudessaankin varsin raikkaan vihreitä eli puu on hyvin pikantin vihreä maisemassa muihin tummiin havupuihin verrattuna. Tuossa yllä olevassa kuvassa ulkotilan valon lisäksi kohdetta valaisi viereisen kasvihuoneen lasiseinän läpi tullut sinertävä keinovalaistus, joka tulee huomioida tuossa vihreyden sävyssä.
Uudet oksat neulaskiehkuroineen alkavat kasvaa esille oksien kärjistä täällä Suomen oloissa hyvin myöhään; normaaliolosuhteissa silmut avautuvat vasta kesäkuun alkupuolella, jolloin tuoreet neulaset ovat vaaleanvihreitä esille tultuaan. Oksat neulaskiehkuroineen saavuttavat täydet mitat vasta elokuulle tullessa ja vasta siitä lähtien alkaa kehittymään uusien oksien puutuminen talvikuntoon.
Normaalisti uudet oksat ovat vielä syyskuun aikanakin osittain vajaapuutuneita, mutta tällä kertaa tuon yllä olevan kuvan osoittamana nämä uudet kärjimmäiset oksat ehtivät puutua ruskean täysivalmiiksi jo syyskuun ensimmäiselle viikolle mennessä kasvukauden etuaikaisuuden turvin. Se on talvenkestoa ajatellen oikein hyvä juttu.
Suomen talvet ovat siis koettelemus tälle lajille jopa etelärannikolla ja siksi ankarien talvien jälkeen lajin ainavihannat neulaset muuttuvatkin talvien jäljiltä aina osaksi ruskeiksi tai voivat jopa osittain kuollakin. Vihreys palautuu kuitenkin toukokuun mittaan selviytyneisiin vanhoihin neulasiin ennen uutta kasvua. Vehreimmillään lajin neulasisto on täällä päin loppukesällä ja syksyllä, johon mennessä uusi oksisto neulaskiehkuroineen on saavuttanut täysikoon. Vanhimmat neulaset varisevat tipotellen huomaamatta tai esim. juuri keväisin talven vaurioittamina.
Lajilla on pallomaiset ja karhean muhkuramaiset kävyt, mutta sekä kukintaa että hedelmämuodostusta voi olla lajille turha odottaa Suomen olosuhteissa. Toisaalta lajin vasta nuoret istutuskokeilut eivät ole olleet vielä riittävän vanhoja osoittamaan käpysadon muodostumismahdollisuuksia.
Varjostinkuusi suosii kasvupaikkaolosuhteissa varjoista - puolivarjoista tilaa; täällä Suomessa tämä on erityisen tärkeää kevättalven auringonpaahteen haittaavan vaikutuksen takia, kun maa on silloin vielä roudassa. Eli liian paahteinen / aurinkoinen kasvupaikka ei ole sille eduksi, mikä juontaa tarpeensa myös lajin luontaisista pilvisistä vuoristometsäolosuhteista. Kasvupaikan on oltava myös tuore, läpäisevä ja runsasravinteinen; liika typpi on kuitenkin loppukesällä haitaksi talvenkeston kehittymistä ajatellen.
Esteettisessä katsannossa lajin vehreä syysneulasisto sopii hienosti kontrastiksi kirkkaita syysvärejä tekevien pensaiden ja puiden seuraan. Toisaalta mahdollisuuksia tämänlaiseen kontrastisuuteen rajoittaa se, kun kirkkaimmat syysvärit ilmenevät aurinkoisilla kasvupaikoilla ja sellaisethan eivät siis ole täällä sopivimpia varjostinkuuselle. Neulastensa erikoisuuden takia varjostinkuusi on toisaalta aivan erinomainen korostuskasvi omillaan sekä yksittäisistutuksena että ryhmänä. Niinpä sitä voidaan käyttää puistojen ja puutarhojen edustavilla ja suotuisilla paikoilla katseenvangitsijankin roolissa. Toisaalta sen raikas vehreys sopii hyvin tasapainottamaan kirjavan kirkkaita / rauhattomia ympäristöjä.
Suosittelen lajin viljelyn yleisempää ja rohkeampaa kokeilua ensinnäkin havupuuksi sen esteettisen näyttävyyden takia. Toisaalta sen luontaisen uhanalaisuuden takia yhä laajempi viljely koko Maapallon mittakaavassa turvaa lajille ainakin symbolista jatkuvuutta. Lajin Suomessa viljelyn äärimmäisen pohjoisrajan tarkempi selvittäminen on myös oleellista rohkean istutuskokeilun avulla.
Vuoden 2012 viikon 38 kasvivalokuvaesittely >> Viikon 38 kasvivalokuva: Rusopäivänlilja (Hemerocallis fulva).
No comments:
Post a Comment