Niittykuva 3; mm. seittitakiainen (Arctium tomentosum).

Heinäkuusta lähtien on ollut ajankohtaista taajamaniittyjen hoitoniitot. Haluan puuttua muutamien seikkojen avulla tähän asiaan, koska kyseessä on merkittävä loppukesän ja alkusyksyn kasviestetiikkaan vaikuttava asia. Monissa tapauksissa jopa talven kasviestetiikkaan. Seuraavassa esitän näitä seikkoja, missä kritisoin kolmen tietyn niittomenetelmän unohtamista - vajaakäyttöä - hyljeksimistä ja kerron syitä miksi nämä käyttämättömät menetelmät ovat parhaat vaihtoehdot monessakin tapauksessa muihin verrattuna. Tähdennän tässä kasviestetiikkaa Etelä-Suomen olosuhteissa rehevillä - rehevähköillä niityillä, joita ei hoideta nurmikkoina ja jotka pidetään kuitenkin puuttomina avoimina alueina taajamissa ym. rakennetuilla alueilla.

Ensimmäisessä niittomenetelmässä kyse on vuosittaisen niittoajankohdan viivyttämisestä aivan kasvukauden lopulle eli syys- ja jopa lokakuulle. Yllä on kolme kuvaa samasta taajamaniitystä Hämeenlinnassa, mikä esittää tapauksen luonteen. Niitty sijaitsee Paasikiventien reunalla kävelytien vieressä em. tien, Kaivokadun (moottoritieliittymä) ja Helsinki-Tamperetien rajaaman taajamametsikön pohjoisreunalla. Alemmat kaksi kuvaa näyttävät niityn tilannetta parisen viikkoa ennen niittoa heinäkuun 2008 lopulla ja ylimpänä on elokuun 2008 alussa (4.8.) kuva ko. niitystä muutama päivä niiton jälkeen. Tämän tapauksen kohdalla tämä niittotoimenpide tehtiin siis mielestäni liian aikaisin. Syyt liian aikaiseen niittoon ovat tässä ja monessa muussa vastaavassa tapauksessa nämä:

Monimuotoisuuden väheneminen: Näkökohtana tässä on se, että niitetty kasvillisuus on köyhempi ja tylsempi kuin niittämätön kasvillisuus juuri loppukesällä ja juuri sen takia, kun niittämätön kasvillisuus sisältäisi tällöin runsaasti myös hedelmävaiheisia ja "kuihtuneita" lajeja. Kuten ylimmästä kuvastakin nähdään, niin juuri niitetty niitty saattaa olla todella rumalla ja tylsällä tavalla ruskeasänkinen verrattuna eläväisen ja monivaiheisen kasvuston rikkauteen kuihtuneista tai kukkimattomista lajeistaan huolimatta. Runsaus verrattuna yksinkertaisuuteen on niittyjen tapauksessa oikeastaan melkein aina ylivertaista rikkautta. Monimuotoisuus on hyväksi myös kaupunkiluonnon itsensä takia.

.

Kasviestetiikan köyhtyminen: Tämä tarkoittaa aikaisemminkin tähdentämääni hedelmä- ja kuihtumisvaiheisten kasvien estetiikkaa, jota tulisi vaalia osana monipuolisuutta. Monipuolisuus toki tarkoittaa kaikkien vuodenkierrossa esiintyvien kasvutapahtumien ymmärtämistä kauneutena ja rikkautena kaikenlaisissa ympäristöissä. Kasviestetiikka on monipuolisuuden vaalimista syntymän ja kuoleman välissä ne mukaanlukien. Sen takia kuvista välittyvä teko oli tuomittavalla tavalla antiesteettinen.

Ihmisten kasvituntemuksen heikentyminen: Liian aikainen niittäminen köyhdyttää ihmisten kasvilajituntemusta, koska heillä ei ole silloin mahdollisuutta elinympäristössään nähdä ko. niittykasvilajeja kuin lähinnä vain kukintavaiheeseen saakka. Näin ollen myös luonnosta etääntymisen kokemus voimistuu ja ympäristön tarkkailija ei osaa siinä suhtautua enää parhaimmalla mahdollisella tavalla hedelmävaiheiseen / kuihtuneeseen kasvillisuuteen osana tervettä luonto- ja ympäristösuhdetta. Kypsyminen ja kuolema piilotetaan epäluonnollisina olemuksina muka epäsiisteyden varjolla. Kypsyminen ja kuoleminen ovat kuitenkin osa ihmisen kasvituntemusta ja tervettä luontosuhdetta heräämisen, itämisen, kukkimisen ja kasvun ohella.

Puisto- ja viherkulttuuriin vain heikosti sopivien arvojen ja ominaisuuksien liikakäyttö: Keskittyminen liikaa vain siisteys- ja ehkäisypainotteisiin (ehkäistään esim. pujoa tai muita ns. eitoivottuja lajeja härän raivolla) hoitotapoihin tuo puisto- ja viherkulttuuriin kauneutta ja aistillisuutta vähentäviä arvoja ja ominaisuuksia. Sillä on tapana köyhdyttää elinympäristössään elävien ihmisten mielikuvitusta ja visuaalista hahmotus- & kokemiskykyä, saada maisemanhoito vaikuttamaan liian tasapäistävältä ja kontrolloidulta sekä juurruttaa ylipäätään liian monotonista ja kapeaa näkemystä tai asennetta sinne, mihin sellainen ei kuulu tai missä sellainen on epäsopivaa tai heikompi vaihtoehto paremmista.

Nimittäin kasvillisuuden yhtenä tehtävänä monista rakennetussa ympäristössä on toimia mahdollisimman paljon päinvastaisten seikkojen puolesta; kauneuden ja aistikkuuden lisääminen, mielikuvituksen rikastuttaminen, monipuolisten virikkeiden tarjoaminen visuaalisen hahmotus- ja kokemiskyvyn kehittämiselle, tasapäistävän ja kontrollin kokemuksen rajoittaminen vain tarpeelliseen määrään (kasvit rajaavina, ohjaavina, orientoivina ja merkkaavina elementteinä), näkemysten ja asenteiden rikastuttaminen, kaunistaminen ja positiivisella tavalla inhimillistäminen siihen sopivien menetelmien kautta ja näiden saattaminen hyviksi viherarvoiksi puisto-, puutarha- ja viherkulttuuriin osana koko ihmiskulttuuria.

Nuo neljä kohtaa mielessä monien niittyjen niittoajankohtaa pitäisikin siirtää esim. syyskuun alkupuolelle, jotta tähdentämäni estetiikan olemukset pääsisivät paremmin esille. Tässä täytyy huomioida tosin se seikka, että niittyjen kasvua ja kehitystä voidaan ohjata leikkuuajankohdalla ja leikkuukerroilla onnistuneesti toki myös tähän mennessä suosituilla "ylisiisteillä" menetelmillä ja sitäkin kautta saada monipuolisuutta rakennettuun ympäristöön.

Niittoajankohdan valinnalla voidaan ehkäistä esim. tiettyjen kasvilajien siementäminen, jolloin niitylle saadaan tavallaan "valittua" tietty lajivalikoima. Esim. lupiinia (Lupinus polyphyllus) voidaan vähentää, jos sitä kasvava niitty niitetään heti sen kukkimisen jälkeen. Niittokertojen määrällä voidaan ohjata myös lajivalintaa omalla tavallaan. Esim. kaksi kertaa kesässä niitettävät niityt sisältävät niittojen välillä sellaista kukintaa, joka ehtii kehittyä nopeasti leikkuun jälkeen ja joka voi kehittyä toistamiseen kesässä. Näitä kukkijoita ovat esim. apilat (Trifolium sp.) ja päivänkakkarat (Leucanthemum vulgare). Niittojätteen korjaaminen tai jättäminen on myös keino säädellä niityn luonnetta; jätteen jättäminen rehevöittää ja korjaaminen köyhdyttää maata. Monipuolinen rehevien - rehevähköjen niittyjen hoito tarkoittaa siis kaikkien näiden menetelmien käyttöä.

Yksi niittokerta syyskuussa sopii niityille, joilla kasvivalikoima sisältää sellaisia lajeja, jotka kukkivat myöhään (elo-syyskuussa), joilla on kiinnostavia hedelmävaiheita ja etenkin sellaiset niityt on syytä jättää niittämättä kesken kasvukauden, joilla näitä kukkivia ja hedelmävaiheisia lajeja on runsaasti sekaisin syyskuulle asti.

Erikoistapauksena pitää huomioida peltosauniota eli saunakukkaa (Tripleurospermum inodorum) runsaasti kasvavat niityt (yleensä lähinnä vanhoja savipeltoja), sillä saunakukalla on tapana kukkia toistamiseen loppusyksystä. Runsaasti esiintyessään tällainen loka-marraskuun kukinta on oleellista estetiikkaa siinä vaiheessa vuotta, joka tulee säilyttää ja jota tulee suosia. Niittoajankohta (tai vaihtoehtoisesti kyntöajankohta pelloilla) tulee harkita sen mukaan; kesän niitto viimeistään heinäkuussa, jolloin toinen kukinta ehtii vielä kehittymään ja syksyn niitto / kyntö vasta marras-joulukuussa ennen pakkasia / lumia. Tosin viime talven kaltaisen tilanteen uusitessa täytyy huomioida yllättävä, mutta oleellinen talvikukinta- ja -kasvu, jota esim. tämä laji tuotti tammikuussakin. Tilanteen mukaan kasvustoja säilytetään "talven" yli.

Toinen niittomenetelmä on se, jossa niittykasvusto säilytetään niittämättömänä talven yli ja niitto tapahtuu joko joka toinen vuosi syksyllä (tai keväällä ennen kasvun alkua) tai aluetta pidetään avoimena parin vuoden välein tapahtuvan vesakonniiton avulla ilman ruohovartisen kasvillisuuden niittoa. Tällöin talven yli säilyvä kasvusto on joko jokavuotista tai joka toinen vuosi ilmenevää. Tämä menetelmä tähdentää ns. talventörröttäjälajien olemassaoloa. Näitä lajeja ovat mm. seittitakiainen (Arctium tomentosum), pujo (Artemisia vulgaris), monet putkikasvit (Apiaceae), pietaryrtti (Tanacetum vulgare), hevonhierakka (Rumex longifolius) ja monet heinät. Niinpä runsaasti tämän tyyppisiä lajeja kasvavat niityt tulee huomioida talviestetiikankin kannalta ja kasvuston säilyttäminen talven yli on silloin tähdellistä. Joka tapauksessa esim. seittitakiaisen kaltaiset huomattavat kasvit tulee säilyttää niityillä, kuten tuossa kuvassakin olisi pitänyt tehdä.

Tästä pääsemmekin kolmanteen niittomenetelmään, joka on valikoiva niitto. Liian ylenkatsottuna menetelmänä se yleensä tuomitaan liian työläänä tai aikaavievänä, kun muka kasvustojen valitseminen niitettäväksi ja säilytettäväksi olisi liian vaikeaa tai asiantuntemusta vaativaa. Minun mielestäni on estetiikan tarpeetonta hukkaamista ja tuhoamista se, että ei säilytetä selkeästi muusta niittykasvillisuudesta edukseen erottuvia kasvustolämpäreitä, kuten seittitakiaisia, monia sarjakukkais- eli putkikasveja (Apiaceae), maitohorsmia (Epilobium angustifolium), lupiineita (Lupinus polyphyllus), mesiangervoja (Filipendula ulmaria), isonokkosia (Urtica dioica) sekä monia pienempiäkin lajeja; siankärsämö (Achillea millefolium), kannusruoho (Linaria vulgaris) jne. Joidenkin näiden (seittitakiainen ja isonokkonen) parjaaminen ns. epätoivottuina lajeina hankalien piirteidensä takia on vain huono tekosyy etääntyä luonnosta ja sen monimuotoisuudesta myös taajamaolosuhteissa. Luonto on välillä myös hankalaa ja se täytyy voida hyväksyä kaupunkiolosuhteissakin sen verran, että se mahdollistaa monipuolisen ja henkiselle terveydelle virikkeellisen kasviestetiikan.

Pujo (Artemisia vulgaris) on allergiaa aiheuttavana samaa turhaan parjattua sarjaa, sillä onhan mahdotonta kitkeä kaikkia pujoja pois elinympäristöstämme ja joka tapauksessa siitepölyä leviää ilmaan kaukanakin olevista kasvustoista, vaikka tilapäistä hyötyä saataisiinkin kulkuväylien vieressä kasvavien yksilöiden poistosta. Riittävän huomattavaa eroa pienempään suuntaan siitepölyn määrässä ei voida siten saada aikaan yleisellä tasolla. Viime vuosien pujon kitkemiskamppanjat ovatkin sen takia lähinnä ylireagointia ja vailla järkeä. Suoranaista kasvi-apartheidpolitiikkaa joissakin tapauksissa.

Nykyinen tehokkuus- ja siisteysajattelu viherhoidossa muutenkin vie näiltäkin estetiikanmuodoilta liikaa tilaa ja siksi esittämiäni niittyjenhoitomenetelmiä tulee lisätä taajamissa huomattavasti nykyisestä. Loppukesän - syksyn ja talven niittyestetiikkaa tässä mielessä voidaan tarkoituksella edesauttaa myös muilla kuin vain niittoteknisillä menetelmillä. Tässä apuna voivat olla esim. niittykasvikylvöt, maaperän muuttaminen halutun niityn (joutomaaksi / luontaiseksi jätettävien alueiden tapauksissa) aikaansaamiseksi ja tietyntyyppistä niittykasvillisuutta suosivaksi esim. ympärillä tapahtuvan rakennusprojektin yhteydessä; esim. soran sijasta multaa tai mullan sijasta savista maata tai muuttamisen sijaan jätetään maa ennalleen. Niittymaaperän ennallistaminen voi myös tulla kyseeseen kohteessa olleen muutosprosessin päätyttyä.

Ym. menetelmät niittyjen kasviestetiikan monipuolistamiseksi ovat tärkeitä myös liikenneympäristössä välittömästi teihin ja katuihin rajautuvissa piennarosissa. Pois laskuista ovat tietenkin tärkeät näkemäalueet ja -linjat liikenneturvallisuuden takia esim. risteyksissä, joita täytyy pitää hyvin matalakasvuisina säännöllisten niittojen avulla. Kuitenkin on monesti estetiikan turhaa tuhoamista myös se, että tienpientareiden niittoja suoritetaan jopa jo kesäkuussa, jolloin esim. koiranputken (Anthriscus sylvestris) ja lupiinin kukinnat katkeavat. Liikenneturvallisuutta haittaamatonta melko korkeaakin kasvillisuutta tulisi hoitaa myös em. periaatteita soveltaen. Aivan hyvin kasvustojen niitto voitaisiin tehdä esim. vain yhden kerran kesässä kasvukauden lopulla syyskuussa.

Sama pätee myös moottoriteiden keskikaistoihin, jotka ovat Suomessa aliarvioituja kasviestetiikan tyyssijoja. Itsekin autoilevana ihmisenä tiedostan toki erään ongelman, joka esiintyy tiealueilla kukkivien kasvustojen lähellä; pölyttävät hyönteiset, jotka likaavat tuulilasia siihen iskeytyessään. Olen miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että kaikenlaisten teiden lähellä on joka tapauksessa aina kesällä näitä hyönteisiä viereisten peltojen ja piennarten takia. Niinpä moottoriteiden keskikaistaa voi ja pitää mielestäni käyttää nykyistä paljon enemmän esim. kukkiva niitty -konseptin hyödyntämisessä. Tähän päästään juuri valitsemalla kukintaa ja myös hedelmävaiheisuutta suosivia niittomenetelmiä; viivytys syksyyn tai vain yksi niittokerta kesällä, jolloin toinen kukkaniittyvaihe saa kehittyä loppuun syksyllä ilman vuoden toista niittoa. Niittomenetelmien vaihtelu matkan varrella kuuluu myös asiaan, jolloin moottoritienäkymistä tulee matkan edetessä vaihtelevampia kuin nykyisillä ylisiisteys- ja tasapäistämis- ja tylsyysmenetelmillä.

Uskaliaisuutta vaatinee ajatus kukkivan pellon viljelystä moottoritien keskikaistalla, mutta peräänkuulutan tällaistakin rohkeutta, ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta esim. urbaaneilla moottoritieosuuksilla / kaksiajorataisilla taajamateillä, joilla on leveä keskikaista. Miltä kuulostaisivat siinä; rypsi (Brassica rapa subsp. oleifera), aitohunajakukka (Phacelia tanacetifolia), jokin matala auringonkukkalajike; (Helianthus annuus "Sunspot") tai vaikkapa valikoima erilaisia koristeheiniä monivuotisena kasvustona? Jopa monet "niittymäiset" perennat; palavarakkaus (Lychnis chalcedonica), jättipoimulehti (Alchemilla mollis), kirjolupiini (Lupinus X regalis), töyhtöangervo (Aruncus dioicus), nauhukset (Ligularia sp.) jne.? Viljeltyjä lajeja voi myös käyttää sekaisin vaihtelevin kokoonpanoin ornamentillista ja mosaiikkimaista luonnonkasvustoa imitoiden. Talventörröttäjiksi mistään lajeista ei valitettavasti kuitenkaan ole liikenneolosuhteissa, koska aurattava lumi katkoo helposti jämäkänkin kasvuston etenkin suojalumen ollessa kyseessä. Ja Etelä-Suomessahan suojalumi on yleisin lumen muoto auraustilanteissa.

.

Lopuksi muistutan vielä ilmastonmuutoksesta myös tämän asian kohdalla. Tässäkin ilmastonmuutos voi lähimpinä vuosikymmeninä alkaa näkymään yhä enemmän kasvukauden alun varhaistumisena ja sen aikaisempaa nopeampana etenemisenä kesän mittaan. Myös kuivuus voi olla joinakin vuosina paha ongelma. Tämä vaikuttaa niittoajankohtien valintoihin, koska kasvien kasvu voi olla jonakin tulevaisuuden kesänä jopa kuukauden edellä tavanomaisesta kasvukauden tilanteesta tai olla pysähtynyt pitkänkin tovin kuivuuden takia. Niinpä niittomenetelmien vuosittaista käyttöä on tarkkailtava jatkossa enemmän tilanteen mukaan indikaattorikasvien avulla eikä perinteeseen tukeutuvien säännöllisten ajankohtien mukaan. Huomiota tässä vaatii myös ym. talvikasvu ja talvikukinta, jotka ovat ehdottomasti säilytettäviä ja suosittavia ilmiöitä.