Tämä Tiina Keskisen pohdinta koulukiusaamisesta nyky-Suomessa kirvoitti minut nyt kirjoittamaan erittäin pikantisti henkilökohtaisen ja avoimen tilityksen elämästäni, missä peilaan sen eri aspekteja mm. aktivismiin ja omaan rooliini siinä.
Samalla se on varmasti hyvin mielenkiintoinen analyysi ihan yleiselläkin tasolla etenkin sosiologiasta ja psykologiasta kiinnostuneille. >>
--- Kiusaaminen on todella taitavaa – Fiksut oppilaat osaavat kohdella epätoivottua henkilöä niin ikävästi ja julmasti, että opettaja ei huomaa.
Lainaus: "Katselen esimerkillisiä, iloisia, pärjääviä luokkakavereita hieman uusin silmin. Miten he ovat niin ovelia ja julmia? Miten hirveät traumat he jättävät luokkakaverin sieluun? Kokeeko hän loppuelämänsä ulkopuolisuutta? Aiheuttaako ulkopuolelle jättäminen ikuisen epävarmuuden tuleviin ihmissuhteisiin?".
Sitten se avoin pohdintani, jonka julkaisin jo aikaisemmin FB-seinälläni >>
Oi voi, muistuu tuostakin niin mieleeni omat kiusatuksi joutumisen kokemukseni yläasteella ja lukiossa, ja miten se on vaikuttanut omaan elämääni koko aikuisikäni.
Tämä on ollut oman elämäni yksi iso dilemma ja tragedia; ymmärrän kyllä selvästi nyt sen, miten voimakas ulkopuolisuus ja epävarmuus ihmissuhteissani ja koko ihmiskokemuksessani on ollut yksi seuraus noista ajoista.
Tosin muistan olleeni jo ennen kiusaamiskokemuksianikin jo sellainen ihminen lapsena, joka tykkäsi paljon olla omissa oloissaan ja puuhata vain omien kiinnostuksen kohteiden parissa - Kiusatuksi joutuminen sitten vain vahvisti sitä elämäntapaa lisää.
Sosiaalisena olentona ihminen on kuitenkin sellainen, ettei minullekaan tämä olotila voi olla sosiaalisesti ja psyykkisesti optimaalinen, ja parantumista olisikin tehtävä - monesti vain tuntuu siltä, että on tyytyminen siihen mitä on "saanut" ja sillä mennään koko loppuelämä...
Eli tavallaan "rangaistus" tässä elämässä on vain kärsittävä "kuin mies", jos kyseessä on "edellisessä elämässä tehtyjen syntien" sovittaminen tässä elämässä - näin "Teal Swan"-tyylistä tai vastaavaa esoteriaa lainatakseni...
Tai positiivisemmin ilmastuna kääntäen: on pyrittävä ottamaan tämänlaisesta sosiaalisesti kapeasta ja ongelmallisesta elämästä se oppi, mitä vain sellainen voi tarjota mahdollisuutena kokea jotain oleellisesti uutta ja / tai tarpeellista osana "luojan suunnitelmaa"...
Toisaalta pidänkin kyllä myös hyvänä seikkana sitä, miten olen ollut tuollaisessa elämänkokemuksessani voimakkaasti ns. ulkopuolinen, vaikka siitä on ollut sosiaalista haittaa ja ongelmaa hyvin monella tavalla.
Nimittäin sellainen on mahdollistanut minulle tavanomaista paremmin itsenäiseksi ajattelijaksi kehittymistä mm. siten, että sitä kehitystä estäneitä eli liikaa kahlitsevia sosiaalisia elementtejä (kuten ideologisia tai uskonnollisia kultteja / ryhmiä sekä sellaisten mukaista kasvatusta) ei ole ollut elämässäni oikeastaan lähes ollenkaan missään vaiheessa.
Seurauksena "ryhmättömästä sosiaalisuudesta" on ollut tietenkin mm. se, etten ole päässyt kokemaan tarpeeksi sosiaalista yhteenkuuluvuutta eli nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi sekä ihan jopa rakastetuksi tulemisen kokemuksia ihmisyyden oleellisena osana.
Itsenäiseksi ajattelijaksi kehittymisessä on kuitenkin se oleellinen hyvä piirre, että se on autonomiseksi aikuiseksi kasvamisen yksi edellytys - siinä olen em. viitaten mielestäni onnistunut osittain jopa jo erinomaisestikin.
Täällä Suomessa on kuitenkin se ongelma kollektiivisesti, että itsenäisiä ajattelijoita siedetään ja ymmärretään yleensä hyvin huonosti - jopa aktivistipiireissäkin sekä joidenkin ystävieni tahoilta olen joutunut tätä haittaa huomaamaan...
Tämänlainen ihminen näet ilmeisesti on monien mielestä täällä Suomessa "liian kummallinen", "liian ylimielinen", "liian ärsyttävä", "liian vaikea", "liian erottuva", "liikaa ryhmään sopeutumaton", "liian suorasanainen", "liian omahyväinen", "liikaa itseään esille tuova", "liian vaarallinen", "liikaa ns. vääriä ajatuksia viljelevä" ym., ym. ...
Tuossa itse asiassa piileekin varmaan yksi syy kiusatuksi ja torjutuksi joutumiselle täällä, ja kierre on valmis jatkuvaan ulkopuolisuuden ja epäsosiaalisuuden kokemukseen, jos haluaa olla silti edelleen tietyillä tavoilla itsenäinen, autonominen ja innovatiivinen...
On toki syytä ymmärtää täällä Suomessa kuitenkin se, miten olemme väestönä hyvin herkästi eli liikaa taipuvaisia olemaan kiusaajia mm. historiallisten traumavaikutusten takia - Seppo Oikkonen on avannut tätäkin ongelmavyyhtiä erinomaisesti blogiensa joissakin analyyseissään:
--- Alkon kassalla.
--- Kuinka Karl Marx tavataan.
Olen miettinyt paljon omaa rooliani mm. aktivismissani näissä merkeissä, koska itsenäisenä ajattelijana olen yhtäältä ollut hyvin paljon "sopeutumaton" ja siitä on toki ollut ihan arkielämässänikin paljon haittaa, mutta toisaalta olen myös innovatiivinen valistaja, paljastaja ja tekijä.
Olisiko roolissani mm. se aspekti osoittamaan, miten ahdasmielisessä ja traumaattisessa yhteisössä voi edistyä itsenäisenä ajattelijana / toimijana hyvinkin pitkälle kaikista em. ja muistankin isoistakin ongelmista huolimatta?... Että sellaisen roolin yksi ominaisuus on olla jopa vastoin odotuksia lääkkeenä ja parantavana voimana sellaisen yhteisön parhaaksi?....
Tuossa äskettäin olleen syntymäpäiväni (16.2.) puitteissa tämäkin on myös mietityttänyt minua hyvin paljon näinä oman valveutumiseni aikoina - siksi ajattelin nyt paljastaa omasta elämästäni tähän koko pohdintaankin liittyvän hyvin erikoisen ja merkillisen asian!
Nimittäin syntymäni hetki helmikuussa vuonna 1971 ei ollut mitenkään helppo; itse asiassa oli kuulemma (vanhempieni kertomana) erittäin pienestä kiinni, etten kuollut jo kohtuun - keskosena syntymisen lisäksi tilanteessa oikea keuhkopussini oli revennyt ja jouduin hätäsektiosta suoraan leikkauspöydälle pelastettavaksi!
Siitä ihmeellisesti kuitenkin selvisin, vaikka vietin sitten vielä pitkään keskoskaapissakin aikaa. Muistona noista kriiseistä minulla on ollut sitten koko elämäni ajan todella iso arpi oikeassa kyljessäni, vaikka muutoin se ihme kyllä ei ole aiheuttanut fyysistä ongelmaa.
Kuitenkin tuo pullonkaulakokemus on mietityttänyt mm. juuri siten, että miksi pelastuin tähän elämään niin ääritäpärästi? - Edelleen "Teal Swan"-tyyppisen pohdinnan mukaan voisi olla kaksi mahdollisuutta:
Joko "inkarnoiduin universumista" kuin sattumanvaraisena vahinkopisarana, jolla on epämuodostuneet ja epäsopivat em. ongelmavyyhdit sen takia...?
Tai sitten "inkarnoiduin universumista" erittäin kallisarvoisena ja täpärästi kohdennettuna pisarana, joka täytyi nippanappa pelastaa tähän elämään kokemaan ja luomaan em. innovatiivisia ja osaltaan siksi oleellisesti myös hyvin vaikeitakin asioita...?
Toki tuollainen pullonkaulakokemus on pohdituttanut minua nyttemmin yhä enemmän myös siinä katsannossa, että minkälainen omakohtainen traumavyyhti sen mukana on vaikuttanut mm. noissa em. seikoissa elämässäni:
Tulee mieleeni ainakin sellaista, että heti elämäni alussa radikaalisti puuttunut äidin- ja isänrakkauden kokemus fyysisesti loi minulle ihan lähtökohtaisen ison läheisyyden pelon muiden ihmisten kanssa, ja siksi liikakorostuneen ulkopuolisuuden kokemuksen hyvin pysyvästi - toisaalta oliko sellaisen luominen minulle em. huomioiden juurikin myös "tarpeellinen paha" jatkon elämänkokemustani varten, jotta se olisi minulle ja roolilleni sopiva kasvun ja kehityksen aspekti...?
Että sellainen erittäin avoin vuodatus tällä kertaa! - toivottavasti siitä on näkökulma- ja muutakin "laajentavaa" apua itse kunkin omaan elämään...
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment