Viime vuosina kaupunkialueiden (Erityisesti pääkaupunkiseutu) kasveja uhannut suurin vaara on ollut villiintyneet ja erittäin nopeasti lisääntyvät kanit. Ne tekevät puille ja pensaille tuhoja syömällä niiden kaarnaa ja kuorta. Näitä syöminkejä ne tekevät juuri etenkin talviaikana ja näin kevään alussa tuhojälkien laajuus on vuosittain suurimmillaan. Tuo kuva on otettu viime keskiviikkona Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Siinä nähdään kanien syömä peruukkipensas (Cotinus coggygria).
Kuten havaitaan, niin syöntituho on niin totaalinen, että suorastaan kaikki versot on menetetty ja yllättävän paksutkin rungot on kaluttu. Kyseessä on hyvin radikaalisti symbolinen tuho niin esteettisesti kuin taloudellisesti, koska ko. laji on ollut jo useita vuosia puutarhan merkittävimpiä nähtävyyksiä; heinäkuusta syyskuuhun sillä on ollut erityisen näyttäviä kukintohuiskiloita joka kesä, lajina se on Suomessa hyvin harvinainen ja tällä paikalla se on ollut erittäin hyvin menestynyt. Nyt tämä nähtävyys on menetetty vähintään muutamaksi vuodeksi ja ei ole ollenkaan varmaa, kuinka laji enää edes vesoo uudestaan noin pahan tuhon jälkeen. Ehkä lopullinen kuolemakin voi siksi olla edessä. Tästä voidaan siis sanoa melkoisella varmuudella, että kyseessä on koko Suomen merkittävin yksittäinen kanituho tähän mennessä. Onneksi ehdin valokuvata lajia neljänä viime kasvukautena, joten kaikki oleellinen estetiikka on minulla siitä tallessa. Kröhöm; tässä on yksi kasvivalokuvauksen tärkeistä puolista!
Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa on kylläkin panostettu erittäin paljon kanituhojen torjuntaan ja talvisin ko. paikalla käyskentelevä huomaakin erittäin laajasti ja runsaasti käytetyt kanaverkot ja muoviset runkosuojukset etenkin nuorilla puilla ja pensailla. Tänä talvena uutena piirteenä on kuitenkin ollut kanien ruokavalion laajentuminen ja esim. juuri peruukkipensas joutui nyt ensimmäistä kertaa tulilinjalle ja sitä ei osattu ennakoida suojauksin. Helsingin alueella yleensäkin kanit ovat jo näyttäneet hämmästyttävän kaikkiruokaisuutensa, kun jopa käsivartta paksumpia lähes keski-ikäisiä puita on kaluttu paljaaksi mm. Hesperianpuistossa ja pensaita on syöty massoittain. Kaniongelma on nopeasti pahentumassa alati ja se on jo nyt kuvan esimerkin tapaan erittäin vakava uhka taajama-alueiden lähes kaikelle vihreydelle. Kohta voi olla edessä jopa luontaisten metsäalueiden kaniongelma taajamien ulkopuolella. Uutiskynnys onkin ollut matala myös valtavirtamediassa parin viime kuukauden aikana ja kaneja on vilissyt uutiskuvissakin runsaasti.
Kanit siis lisääntyvät ahkerasti ja muodostunut tilanne onkin jo saattanut kanit kaikkien aikojen pahimman tuhoeläimen asemaan kasvien suhteen pääkaupunkiseudulla. Lait eivät kuitenkaan ole ajantasalla, vaan kaneja pidetään yhä ns. riistaeläiminä, jonka takia ainoaa riittävän oikeaa kaniongelman torjuntaa eli niiden tappamista joudutaan tekemään hankaloittavien poikkeuslupien turvin taajama-alueilla. Kanien tuhoeläimeksi lain avulla julistaminen on nyt heti tärkeää, jotta kanien systemaattinen tuhoaminen saataisiin kunnolla käyntiin ja ongelmaa vähennettyä. Eläintensuojelijat ovat kuitenkin huolissaan kaneista; sujuuko tappaminen eettisesti ja hienotunteisesti yms., mikä pahentaa tilannetta viivyttämällä kunnolla ronskeja keinoja. Itse olenkin tässä vaiheessa Arno Kasvin linjoilla: "Pataan vaan kaikki mahdollisimman suurina joukkoina!" Ja nopeasti.
Tämä kaniongelma on jo nyt johtamassa pääkaupunkiseudun ja kohta monen muunkin kaupungin kasviestetiikan vähentymiseen merkittävällä ja dramaattisella tavalla monessakin mielessä: Ensinnäkin suorat tuhovaikutukset näkyvät aina heti talvea seuraavana kesänä; kasveja kuolee ja jää kitumaan, pensaita leikataan alas jne. Toiseksi kanit alkavat määrätä liikaa sitä, mitä "voidaan" viljellä; lajivalikoima suppenee istutussuunnitelmien sisältäessä vähemmän ns. kaniherkkiä lajeja ja kasviestetiikka köyhtyy sitä kautta. Niin ei pitäisi olla, että "renki määrää mitä isäntä tekee"! Kuten olemme jo havainneet, niin kanit syövät jo melkein mitä tahansa kasveja. Kesällä lisäksi ruohovartisiakin lajeja, kuten sipulikasveja ja perennoja. Kohta muka ei voisi siis viljellä juuri mitään.
Kolmanneksi tämä kaniongelma kuvaa kierolla tavalla tätä viime aikoina paljon toitottamaani maailman tilannetta täällä Suomessakin. Meidän on muistettava tässä se, että tämä kaniongelma lähti kehittymään aikoinaan juuri ihmisten välinpitämättömyydestä ja tyhmyydestä (Merkittävä tämän maailman kriisin alkusyy), missä ilmeisesti huhujen mukaan 1980 -luvulla Helsingin Arabianrannan tienoilla laskettiin vapaaksi lemmikiksi tarkoitettuja kesykaneja. Nyt kaniongelman kärjistyessä ja maailman kriisin edettyä talousromahdusvaiheeseen astuu kuvaan mukaan koko puutarha-alaakin koskeva resurssien alasajo, mistä kärsii mm. puistosuunnittelu ja puistojen hoito merkittävästi jo tänä vuonna ja yhä pahemmin seuraavinakin vuosina.
Tähän kaniongelmaan on vaadittu kanien tappamisen sijaan istutusten suojaamista, mutta siinä piilee monta ongelmaa. Ensinnäkin tuo talousromahduksesta johtuva resurssipula iskee juuri pahimpaan saumaan, missä kanit lisääntyvät eksponentiaalisella tavalla ja samalla resurssipula voimistuu. Raha ja työpanos eivät riitä kunnollisiin ja riittävän laajamittaisiin suojauksiin. Toisekseen kalleuden lisäksi kanien laajan ruokavalion takia kanaverkoilla yms. tavoilla suojattuna kasvustoja kohtaa estetiikkaongelma; suojaukset (kanaverkot yms.) ovat kaukana puistoihin ja puutarhoihin kuuluvasta estetiikasta ja rumentavuus onkin ilmeinen. Minä ainakaan en halua katsella kasvien "keskitysleirejä". Lisäksi suojauksia voidaan joutua poistamaan ja kasaamaan edestakaisin vuodenajoittain juuri estetiikkavaatimusten ja ilkivallankin takia. Ilkivalta on tässäkin erittäin tärkeä ongelma ja se liittyy välillisesti tähän maailman tilanteeseen; ihmisten henkinen rappeutuminen ja sen moninaiset ilmenemismuodot ja vaikutukset. Ja vaikka suojauksia yritettäisiin suunnitteluideoiden avulla tehdä ympäristöön sopivammiksi, niin sekin syö resursseja, joita on lähitulevaisuudessa yhä vähemmän.
Etenkin pääkaupunkiseudun rakennettuja puistoja uhkaa siis puutarha- ja puistotaiteellinen lama / pimeä aika, jota voimistavat talousromahdus ja kaniongelma samaan aikaan yhdessä. Ei ole siksi ollenkaan kaukaa haettua sellainen kauhuskenario, missä tulisi vuosikymmeniä jatkuva uusien istutusten laittolama, joka näkyisi viiveellä aina yli 100 vuodenkin päähän; 100 - 200 vuoden päästä Helsingissä voisi olla paljonkin yli puolet vähemmän vanhoja puita kuin nyt (vanhoja kuolevia ei onnistuttaisi kunnolla korvaamaan uusilla moneen vuosikymmeneen) ja lajeja selvästi vähemmän. Helsinki voisi olla paikoin jopa heinikko - pajukko - pusikkoaroa entisiltä hienoilta rakennetuilta viheralueiltaan. Tällaiselle kasvi-idealistille onkin siksi masentavaa ja motivaatio-ongelmia aiheuttavaa tajuta tämänlaisen skenarion mahdollisuus ja selvästi miedompana versionakin se tuntuu rajulta. Mieluiten katsoisin ja itse kehittäisin juuri päinvastaista ympäristöidealismia, mutta moneen vuoteen sellaiseen ei taida olla käytännön mahdollisuuksia kylmien tosiasioiden valossa, jotka nyt paljastuvat yhä vaativammin.
Talousromahdus voi lisäksi jo aivan lähitulevaisuudessa aiheuttaa niin vakavan resurssipulan puistohoidossakin, että nurmikoita aletaan jättämään niityiksi syrjäisimmiltä alueilta lähtien ja kesäkukkien viljely lopetetaan monin paikoin. Kauhuskenarioita riittää siis tälläkin alalla ja monet niistä voivat olla aivan todellisia uhkia. Puutarha- ja puistotaide on tässä tilanteessa vähemmän kauheissakin skenarioissa etääntymässä Suomesta ennenkuin se edes kunnolla on tänne päässyt. Maisema-arkkitehdin työt vähenevät ja asema katoaa dramaattisesti. Puutarha- ja puistoalan lamaannuttua ihmisten itsensäkin tila olisi jo hyvin kyseenalainen... Onko meistä taistelemaan tässäkin mielessä lähivuosina - vuosikymmeninä paremman ympäristön ja ihmisyyden pelastamiseksi ja sitten niiden kehittämiseksi?!
No comments:
Post a Comment