Musiikkisarjani saa nyt jatkoa sosiaalisen kommentoinnin muodossa, missä tämä esiteltävä biisi kertoo hyvin kiteyttävästi siitä, kuinka herkkä, humaani ja hyvyyteen uskova ihmissielu kokee olonsa erittäin vieraaksi oligarkkisen periaatteen saastuttaman kulttuurin piirissä ja sen aiheuttamat ilmiöt erittäin vihamielisinä omaa itseään, sisintään kohtaan. Kyseessä on brittiläisen Gary Numanin biisi "Are 'Friends' Electric?" vuodelta 1979. Tämän biisin esittäjäksi oli merkitty tosin tuolloin myös Garyn ns. taustabändi The Tubeway Army.
Ko. biisi oli Garyn uralle valtaisa läpimurto ja edustamansa musiikkityylin eli syntesoija- / syntikkapopin suuren yleisön tietoisuuteen kertarysäyksellä tuonut virstanpylväs. Tätä ennenhän syntesoijilla enemmän tai vähemmän kokonaan tehtyä popmusiikkia silloisen discomusiikin ulkopuolisilta osiltaan oli pidetty lähinnä vain pienten piirien avantgardena eikä niinkään "varsinaisena" popmusiikkina. Tämän biisin suosio olikin siten hyvin yllättävää, kun se nousi jopa neljäksi viikoksi Britannian singlelistan ykköseksi kesän 1979 alussa.
Tämän jälkeenkin Gary Numan jatkoi ilmiömäistä ykköshittien putkeaan samana vuonna sekä single- että albumilistoilla (Toinen single "Cars" sekä albumit "Replicas" ja "The Pleasure Principle") antaen pohjaa seuraavan vuosikymmenen alussa tapahtuneelle syntesoijapopin laajamittaiselle valtavirtaan astumiselle. Niinpä onkin ironista, että juuri 80-luvun alussa Garyn kaupallinen suosio romahti melko vaisun keskinkertaiseksi eikä se ole sen jälkeen siitä "aallonpohjasta" noussut; tosin asiaan vaikutti varmaankin osaltaan Garyn harhailut silloin jopa jazz- / funkvaikutteidenkin pariin.
Yhdysvalloissa Garyn listamenestys jäi singlepuolella vain tuon Cars -biisin varaan (Jopa top 10 -hitti Hot 100 -listalla) ja albumipuolellakin menestyminen oli siellä hetken korkeintaan vain melko keskinkertaista. Nykyään Garyn tuotantoa arvostetaan kuitenkin hyvin korkealle Atlantin molemmin puolin ja varsinkin alkuaikojensa suhteen. Gary on myös jatkanut uraansa näihin päiviin saakka, joskin lähes ilman listamenestystä.
Joka tapauksessa tämä biisi on muodostunut minulle hyvin läheiseksi, kun se kuvaa juuri niitä tuntemuksiani, joita minäkin koen kamppailusuhteessani tähän vieraannuttavaan ja vihamieliseen länsimaisen kulttuurin rappioon. Olin vielä itse sen verran nuori lapsonen tuolloin vuonna 1979, etten vielä silloin muistaakseni tutustunut biisiin edes sattumalta reaaliajassa. Liekö ollut myös niin, että tuohon maailman aikaan ko. biisi oli suomalaiseen makuun vielä niin outo, ettei se edes ollut täällä niin kummoisesti esilläkään; suomalaisille oli tuolloin tärkeämpiä mm. Abba ja Pelle Miljoona - disco ja punk hyvin kahtiajakoisen junttimaisesti...
Kuitenkin popmusiikista kiinnostuttuani 80 -luvun mittaan tähänkin biisiin tulin jossain vaiheessa tutustuneeksi vartavasten ja ihastuin heti sen voimakkaan outoon soundimaailmaan. Biisiin ei koskaan tehty musiikkivideota, joten siksikin sen olemus on aina jäänyt jonkinmoiseen mystiseen piiloonsa, mikä on toisaalta omalla tavallaan viehättävää. Sen lyriikat ovat avautuneet lopullisesti vasta tämän nykyisen yhteiskuntavalveutumiseni myötä, mistä siis seuraavaksi.
Ensimmäiset biisin värssyt kuvaavat metaforisesti sitä ko. rappion "kylmää" maailmaa oman itsemme (kotimme) ulkopuolella, mutta joka näivettää olemistamme "maalin rapautumisen" tyyliin myös itsessämme (kodissamme). Tuo kylmä rappion maailma yrittää tunkea elämäämme kuin "omituinen oveen koputtava mies". Puolustautuaksemme sitä vastaan olemme pakotettuja sulkeutumaan "huoneeseen", jossa oleminen on kuitenkin kummallista ja epämukavaa. Välillä havahdumme "muistamaan", mitä olisi sen sijaan parempi maailma ja parempi oleminen...
Tuon "huoneen" rajaamassa yksinäisyydessä meillä on myös aikaa miettiä tämän epämukavan ja epähumaanin rappiomaailman synnyttämiä "juttuja" ja "asioita, joita ei voi ymmärtää". Mietimme sitä toisista ihmisistä vieraannuttavaa prosessia tässä rappion kierteessä, missä "valheiden vyyhdit" ja "kosketuksen puute" ajaa ihmisten keskinäisiä vuorovaikutuksia "merkityksettömiin ja / tai viallisiin" suuntiin. Tämä rapauttava epäjatkuvuus näyttää lisäksi pätevän niin kollektiivisella kuin yksilölliselläkin tasolla sekä myös henkilökohtaisissa ystävyys- ja rakkaussuhteissa että virallisissa työ- ja virkasuhteissa.
Olemme kuitenkin myös pakotettuja jotenkin sopeutumaan tähän synkkään rappion todellisuuteen ja meidän täytyy siksi välillä päästää tuo "tumman varjonsa sänkymme viereen" luova "rappiomies" sisään itseemme (kotiimme). Olemme siksi pakotettuja luomaan ratkaisuja elämiseemme ottamalla pinnallista ja mekaanista korvikehyötyä tästä rappion maailmasta, jota kuvaa osaltaan viehtymys koneisiin, laitteisiin ja teknologiaan. Robotti korvaa ihmisen monessakin mielessä...
Tässä mielessä Garyn biisi kuvaakin erinomaisesti nykymaailmaamme; olemme tietokoneiden ja kännyköiden maailmassa päästäneet myös biologiset ja emotionaaliset tarpeemme liikaa tuon rappiomaailman käyttämien "koneiden" tuotanto- ja tyrannialinjoille. Tätä erinomaisesti kiteyttävä esimerkki on ns. nettideittailu, joka on kuvainnollisesta kielestä konkreettiseen siirryttäessä valjastettu oligarkkisen periaatteen mukaiseksi ja / tai mukauttamaksi sosiaalisen darwinismin koelaboratorioksi ja eugeniikkateollisuudeksi vallitsevan monetarismirakenteen puitteissa.
Toisin sanoen olemme joutuneet tilanteeseen, missä joudumme kysymään, että "ovatko 'ystävämme' elektronisia"?... Olemme tulleet näistä "koneista" riippuvaisiksi ja niiden mennessä rikki "meillä ei ehkä ole ketään, jota rakastaa"... Hyvä metafora sairaassa maailmassa tapahtuvista sairaista ihmissuhteista, missä rakastaminenkin on vain koneenomaista suorittamista - Olemme tulossa enemmän "roboteiksi" toinen toisillemme, missä tarpeiden tyydyttäminen on enemmän mekaanisen eläimellistä kuin henkisen humaania...
Emme voi kuitenkaan tukahduttaa kokonaan henkislaatuisia biologisia ja emotionaalisia tarpeitamme ja toimintojamme, vaan joudumme tässä rappiomaailmassa siksi juuri havaitsemaan kerta toisensa jälkeen kärsimyksemme ja yksin jäämisemme konkreettisina tuskan ja kaipauksen vyyhteinä ns. epäonnistuttuamme ko. rappiomaailmaan integroitumisessa. Ja koska maailma on kuvatulla tavalla rappiollinen, niin olemisemme suhteissamme ilmenee joka tapauksessa epäonnistumisina ja välirikkoina korostetusti. Sitä enemmän ja sitä traagisemmin, mitä herkempiä, humaanimpia ja hyvyyteen uskovampia olemme... Itse juuri tällaisena olenkin aina ollut selvästi enemmän vakavissa ongelmissa varsinkin rakkaussuhteissani kuin mitä voidaan laskea menestykseksi. Olen muodostunut siksi pesunkestäväksi oman tien yksinäiseksi kulkijaksi...
Sellaisen ihmisen kuuluukin jäädä rappiomaailman mielestä virumaan yksin, joka ei osaa sopeutua "parhaiten" tähän rappiomaailmaan. Sitä pahempikin, jos olet joutunut taiteilemaan kuin välitilassa molempien maailmojen ristivetoisessa ikeessä päättämättömänä ratkaisemaan kummalle puolelle elämäsi kuuluu --> Rappiomaailman näkökulmasta olet liian vaativa idealistihupsu ja ihannemaailman näkökulmasta olet jo epäkelvoksi ryvettynyt... Vallitseva rappiomaailma kuitenkin vaatii jatkamaan "vaativan idealismihupsuuden" hylkäämistä kokonaan ja siinä epäonnistujat tuomitaan eugeniikan perusperiaatteiden mukaan "epäihmisiksi"... Kärjistettynä koen näin, mutta syvä totuus tähän liittyy joka tapauksessa!
Loppupohdinnaksi täsmennän vielä ongelmanratkaisua tässä aiheessa: Monille tunnustuksellista idealismia noudattaville kollektiivisille konstruktioille tulee helposti käyttöön se, että moinen vallitseva rappiomaailma saataisiin muka kesytettyä tai jopa poistettua tarkkaan rajatuilla säännöillä ja niiden luomalla tiukalla tyrannialla. Tämä on hyvin tyypillistä mm. totalitaarisille uskonnollisille - poliittisille liikkeille ja syvemmin entropia-keskeiselle maailmankuvalle. Tässä piilee syvä vaara!
Minun mielestäni onkin paljon parempi tarkastella tätä ongelmaa siitä lähtökohdasta, miten voimme muuttaa itse maailmaa vähemmän rappiolliseksi, jolloin maailma tuottaa autettuna itselähtöisesti parempaa rappiotonta kehitystä ja siten rappiota ei edes tarvitse pakkotyrannialla rajoittaa, kun se ikään kuin tappaa itse itsensä prosessin keskellä. Siinä oleellinen antientrooppinen maailmankuva lähtee juuri sellaisen humaanin luovuuden tuottamisesta ja vaalimisesta, joka osaa löytää keinot manipuloida "pahuuden itsensä tekemään itsemurhan". Siinä onkin miettimistä! ;)
Gary Numan & The Tubeway Army - Are 'Friends' Electric? (Äänivideo) ja (TOTP -performanssin pätkä)
Lyriikat:
"It's cold outside
And the paint's peeling off of my walls
There's a man outside
In a long coat, grey hat, smoking a cigarette
Now the light fades out
And I wonder what I'm doing in a room like this
There's a knock on the door
And just for a second I thought I remembered you
So now I'm alone
Now I can think for myself
About little deals and issues
And things that I just don't understand
Like a white lie that night
Or a slight touch at times
I don't think it meant anything to you
So I open the door
It's the 'friend' that I'd left in the hallway
'Please sit down'
A candle lit a shadow on a wall near the bed
You know I hate to ask
But are 'friends' electric?
Only mine's broke down
And now I've no-one to love
So I found out your reasons
For the phone calls and smiles
And it hurts and I'm lonely
And I should never have tried
And I missed you tonight
So it's time to leave
You see it meant everything to me".
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment